12. lokakuuta 2017

Miltä asunnottomuus tuntuu?


”Asunnottomuus on pelottavaa. Lannistavaa. Taistelua. Ihmisarvoa alentavaa. Yksinäistä. Tuntuu, että sä olisit jätös, olet taakka kaikille, yhteiskunnalle ja läheisille, et ole yhtään mitään, et oikeastaan ole olemassakaan.  Koti on turvaa, ilman sitä sä et ole mitään. Asunnottomana eläessä yksinäisyyden tunne on musertava, vaikka olisit ihmisten kanssa, asunnottomana sä olet silti aina täysin yksin. Kaikki yrittävät vain hyötyä susta ja sun täytyy yrittää hyötyä kaikista, jotta selviäisit hengissä.”

Näin asunnottoman elämää kuvailee kaksi naista, jotka ovat joutuneet muutamia kertoja asunnottomaksi päihdeongelman vuoksi. Usein puhutaan siitä, mitä asunnottomuus on ja miten paljon sitä on, mutta kuinka moni tietää, miltä se todella tuntuu? En minä ainakaan, siksi haastattelin tätä blogitekstiä varten ihmisiä, jotka osasivat kertoa siitä minulle.

Asunnottoman ihmisen päivät koostuvat hyvin pitkälti perusasioista: mistä saada ruokaa, minne päästä lämmittelemään ja pesulle. Ja sitten se yöpaikka. Ihminen ei voi elää kovin kauan ilman, että saa nukkua.

Yöpaikan metsästystä voi tehdä muutamalla tavalla: voit yrittää päästä oman kuntasi tarjoamaan ensisuojaan (ennen puhuttiin yömajoista), johonkin rappukäytävään, muuhun julkiseen tilaan tai jonkun kaverin tai puolitutun nurkkiin. Helsingissä lyhytaikaista yöpaikkaa tarjoaa Kampissa Hietaniemenkadun palvelukeskus eli puhekielessä Hietsu. Paikkoja on rajoitettu määrä ja majoitus tapahtuu sängyillä tai muovipatjoilla lattialla. Välillä kuulee arvosteltavan Hietsun olosuhteita, mutta keskustellessani erään asunnottoman miehen kanssa, Hietsun tarjoama majoitus näyttäytyi taivaalliselta. Katto pään päällä on pelastus ja lakana ja tyyny hipovat luksusta sillä hetkellä. Talvipakkasilla ovella lappu ”täynnä” musertaa ihmisen täysin.

Hietsun ollessa täynnä vaihtoehdot ovat varsin niukat. Voi alkaa etsimään avointa rappua. Niitä ei vain ole kovin montaa. Ja jos joku löytää sinut omasta rappukäytävästään, saat välittömästi lähtöpassit. Toinen vaihtoehto on yrittää päästä jonkun kotiin nukkumaan. Kun yrität saada toisen kotoa yöpaikkaa, olet valmis vaikka pesemään vessan ja nukkumaan eteisen lattialla, jos saisit vain viettää yön sisällä. Koskaan et kuitenkaan voi olla täysin varma, saatko viettää koko yön sisätiloissa sittenkään. Olet aina toisen armoilla ja jos sinut päätetään heittää ulos, olet jälleen lähtöpisteessä.

Viimeisen vaihtoehto, varsinkin kylmällä ilmalla, on kävellä päämärättömästi ympäriinsä ja pysyä liikkeellä. Hetkeksikään ei parane pysähtyä tai kylmyys ottaa vallan. Voit yrittää myös päästä lämmittelemään julkisiin tiloihin, mutta edes Helsingissä ei ole tilaa, joka olisi koko yön auki, saati pienemmillä paikkakunnilla. 

Erityisesti asunnoton nainen on hyvin haavoittuva. Yöpaikan saadakseen täytyy yleensä antaa sen tarjoajalle vastapalvelus. Se voi olla rahaa, päihteitä tai seksuaalisia tekoja. Myös seksuaalisen väkivallan riski on asunnottomana aina olemassa.

Meille naisille aina sanotaan, että älkää liikkuko myöhään yöllä yksin tai älkää lähtekö vieraan mukaan, niin vähennätte riskiä joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Mutta mitä jos ei ole muuta vaihtoehtoa? Jos ei ole kotia tai paikkaa minne mennä, ei ole valinnanvaraa. Talvipakkasella saatat joutua tarttumaan valmiiksi jo epäilyttävän yöpaikkaa tarjoavan puolitutun tarjoukseen, ettet jäätyisi kuoliaaksi. Tällöin voit joutua pohtimaan mielessäsi: kuolenko mieluummin kylmettymiseen vai otanko riskin tulla raiskatuksi? Aika kova valinta. 

Perustarpeina nukkumisen ja syömisen lisäksi voidaan myös pitää hygieniaa. Ilman kotia hygieniasta on vaikea huolehtia. Naisena tuntuu vieraalta ajatella kaupunkiolosuhteissa viikkoa ilman suihkua, hampaiden pesua ja vaatteiden vaihtamista. Se on asunnottomalle kuitenkin todellisuutta. Jollet löydä tietäsi päiväkeskuksiin, joissa on suihku- ja pyykinpesumahdollisuus, olet näissäkin asioissa muiden ihmisten armoilla. Vanhempi asunnoton nainen kertoi, että omaan likaisuuteen joutui tottumaan eikä sitä enää muistanutkaan. Mutta eihän se ole ihmisen elämää. Jollet itse enää haista miltä haiset, muiden ihmisten ilmeet ohi kulkiessasi kyllä muistuttavat sinua.

Asunnottomalla on useimmiten koko omaisuus mukanaan koko ajan irtokasseissa tai repussa. Sinne pitäisi saada mahtumaan kaikki, mitä ihminen elämässään tarvitsee. Pysähdyin pohtimaan tätä sen jälkeen, kun kesällä muutettuani valitin useissa eri yhteyksissä, kuinka elämäni on niin hankalaa, kun muutossa kaikki tavarat ovat väärissä paikoissa tai kadonneet jäljettömiin. Ja sillä hetkellä se aiheutti minulle suurta epätoivon tunnetta - mikään ei ollut siellä, missä kuuluisi, ja elämä tuntui kaoottiselta.

Oma valitusvirteni pysäytti minut lopulta, kun aloin pohtimaan, miten joku joutuu laittamaan kaikki tavaransa muutamaan muovikassiin. Muuttojen jälkeisestä tavarakaaoksesta meillä monella on varmasti kokemusta, omaisuuden kantaminen muovikassissa on suurimmalle osalle meille yhtä vierasta kuin arabian alkeet.

Asunnottoman elämään kuuluu myös väistämättä haasteet terveydentilan kanssa. Vähintään pieni flunssa on aina päällä. Itse sairastuessani olen lähes aina niin kipeä, että makaan useamman vuorokauden melkein taju pois sängyssä ja yritän vaan sinnitellä. Asunnottomalla ihmisellä ei ole edes kattoa ja seiniä suojaamassa kylmyydeltä ja tuulelta. Erään asunnottoman sanoin lääkärissä käynti sairaana on täysin turhaa, siellä kehotetaan vaan lepäämään ja pitämään itsensä lämpimänä, kunnes tauti väistyy. Siinä vasta tavoite, jos ei ole asuntoa.

Jos emme tunne ketään asunnotonta tai asioita, jotka siihen ovat saattaneet johtaa, saatamme helposti ajatella, että asunnottomuus on oma vika. Syyt ovat kuitenkin moninaisempia kuin mustavalkoinen ”oma vika” -ajattelu antaa ymmärtää. Emme voi tietää, mitä kenenkin historiassa on tapahtunut. Eräs asunnoton mies kertoi, että asunnottomaksi voi päätyä kuka tahansa, jos menettää perheensä tai elinkeinonsa. Ja kun menettää siihen päälle vielä luottotiedot, voi syrjäytymisen kierteestä olla yllättävän vaikea päästä pois.

Usein asunnottomuuden yhteydessä puhutaan päihdeongelmasta. Nämä kaksi asiaa saattavat hyvinkin kulkea rintarinnan. Ihmisarvoa ne eivät siltikään poista. Erään miehen sanoja lainatakseni ”Kokeilepa itse viettää viikko kadulla ilman kattoa pään päällä. Viimeistään siinä vaiheessa alkaa viina maistua.”

Miksi asunnottomalle on niin vaikeaa saada asuntoa, saattaa moni pohtia. Asunnottoman elämä on täysin repaleista ja yhteiskuntamme taas perustuu taas aikatauluihin ja sopimuksiin. Esimerkiksi ilman kännykkää, kelloa ja kalenteria voi olla mahdotonta jonottaa katkaisuhoitopaikkaa. Ilman henkilöllisyystodistusta ja verkkopankkitunnuksia eri virastoissa asiointi onkin sitten käytännössä mahdotonta. 

Suomessa on enemmän asunnottomuutta kun osaamme kukaan edes aavistaa. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n mukaan Suomessa oli vuoden 2016 lopussa noin 6 650 yksinelävää asunnotonta, joista pitkäaikaisia 2 050. Asunnottomia perheitä oli puolestaan 325. Suomessa asunnottomuus ei näy välttämättä kaduilla tai julkisissa tiloissa, vaan elää ikään kuin yhteiskuntamme varjoissa. Mutta sitä on, muuten ei yli satapaikkaisen Hietsun ovella lukisi koskaan ”täynnä”. 


Tiistaina 17.10. vietämme jälleen valtakunnallista Asunnottomien yötä, jotta muistaisimme ilmiön olemassaolon, emmekä sulkisi siltä silmiämme. Mitä sitten tavallinen kansalainen voi tehdä, jos ei halua tai voi tarjota yöpaikkaa asunnottomalle ihmiselle? Kysyin tätä asunnottomalta itseltään: ”Jos joku kylmällä ilmalla tarjoaisi vaikka kahvin, päiväni olisi pelastettu.”  Voisitko sinä olla se, joka hakee R-kioskilta kahvin asunnottomalle?



Asunnottomien yötä vietetään Suomessa 17.10. YK:n köyhyyden vastaisen päivänä.

Tuoreimpia tilastoja asunnottomuudesta löydät täältä: http://www.ara.fi/fi-FI/Tietopankki/Tilastot_ja_selvitykset/Asunnottomuus/Asunnottomat_2016(42132)




21. syyskuuta 2017

SaTu – ei mitään tarinaa vaan todellista elämää ja kohtaamisia sairaalaympäristössä



Tukikohta ry:n Satu-projekti tarjoaa tukea ja palveluohjausta päihteitä käyttäville ja psyykkisesti oireileville. Työtä tehdään menemällä sairaaloihin, joissa aktiivisesti etsitään ja löydetään asiakkaita. Satu-projektissa potilaalle (eli asiakkaalle) tarjotaan rinnalla kulkemista kaikissa arjen haasteissa. Kohtaaminen päivystyssairaalassa on vain ensitapaaminen. Usein tavoitteena on, että asiakassuhde jatkuisi potilaan kotiuduttua.

Sairaalan ja Satu-projektin välisen yhteistyön tarkoituksena on, että hoitojaksojen välille ei tulisi tyhjiötä. Tavoitteena on päihteidenkäytön haittojen vähentäminen ja elämänlaadun parantaminen, vaikka potilaan alkoholin- tai huumeidenkäyttö jatkuisikin. Satu-projekti pyrkiikin edistämään haittojen vähentämisen periaatetta ja haittoja vähentävän työn arvostusta aktiivisesti. Projektissa katsotaan, että päihdeongelmaan voi - ainakin lyhyellä aikavälillä - olla maltillisempia ja realistisempia tavoitteita kuin vain täysraittius.

Satu-projektin tavoitteena on myös edistää sairaalamaailmassa myönteistä asennetta ja kunnioitusta päihteitä käyttäviä kohtaan. Tarkoituksena on lisäksi, että sairaalahenkilökunta hyötyisi projektista ja kokisi yhteistyön kolmannen sektorin kanssa voimavarana omassa työssään.

Sairaala on ympäristönä poikkeuksellinen ensitapaamiseen ja siellä palveluohjausta tehtäessä on syytä muistaa, että asiakkaalla on somaattinen sairaanhoito kesken. Joskus potilas on niin väsynyt tai sairas, että ei kannata käydä pitkää keskustelua. Silloin esittäytyminen ja muutaman minuutin kohtaaminen voi riittää. Näin on toki myös silloin, kun hän ei yksinkertaisesti ole juttutuulella tai ei halua ottaa tukea vastaan. Asiakkaan päätöstä tuleekin aina kunnioittaa.

Haartmanin sairaala, arkiaamu. Suuntaan suoraan päivystykseen. Tutut hoitajat tervehtivät ja pahoittelevat, ettei nyt ”ole tarjolla mitään”. Tällä he tarkoittavat, ettei yksikään potilaista ole vielä keskustelukunnossa, sillä harvassa ovat ne aamut, jolloin päivystyksen puolella ei olisi yhtään päihteitä käyttävää potilasta. Varmistan vielä, että hoitajat tietävät, missä projektin käyntikortteja säilytetään. Kortin voi antaa potilaalle mukaan hänen poistuessaan, jos Satun työntekijä ei ole paikalla. Toivotan hyvät työpäivän jatkot ja jatkan osastoille.

Ensimmäisellä osastolla ei näy hoitohenkilökuntaa, aamuraportti on vielä menossa. Päiväsalin puolella istuu sattumalta sairaalavaatteissa lehteä lukemassa vanha tuttu asiakas. Istun tervehtimään ja hän kertoo kuulumisiaan. Tupakat ovat loppu, tässä asiassa en valitettavasti voi auttaa. Jätän kuitenkin kortin ja kehotan soittelemaan, jos sairaalahoidon aikana ilmenee muita tuen tarpeita. Asiakas kiittää ja koskettaa käsivartta: oli mukavaa, kun pysähdyit juttelemaan.

Seuraavalla osastolla tapaan miespotilaan, jolle juomisputki on aiheuttanut yleistilan romahtamisen. Tämä on yleistä sairaalassa kohtaamillamme ihmisillä. Muita sairaalahoitoon johtaneita syitä ovat esimerkiksi sekavuus, kouristukset, ruusu ja muut infektiot sekä intoksikaatiot eli yliannostukset. Mies on tehnyt hyvän suunnitelman päihdesairaanhoitajan kanssa päihdehoitoon hakeutumisesta, eikä varsinaista palveluohjauksen tarvetta nouse esiin. Punnitsemme keskustelussa kuitenkin alkoholin käytön jatkamisen ja toisaalta täysraittiuden hyviä ja huonoja puolia. Tällaiset motivoivat tukikeskustelut ovat Satu-projektille päivittäisiä tehtäviä.

Lähtiessäni huoneesta hoitaja tulee ihmettelemään, miten avoimesti hän kuuli miehen puhuvan minulle huoneessa käydessään. Toteamme yhdessä tämän olevan yleistä: projektin työntekijät eivät ole sairaalan henkilökuntaa, joten potilaat voivat kokea meille puhumisen ja avun pyytämisen helpommaksi. Projektin työntekijöillä on myös aikaa sellaiseen kiireettömään kohtaamiseen, joka ei ole sairaalan hoitohenkilökunnalle yleensä hoitotyön ohella mahdollista.

Kierrettyäni osastot Haartmanin sairaalassa jatkan matkaa kohti Malmin sairaalaa. Ajan kaupunkipyörällä Pasilaan ja siitä junalle. Päivän aikana paukkuvat askelmittarin lukemat - tässä työssä eivät toimistotyöntekijän jumit juuri vaivaa! Kävellessäni asemalta sairaalalle soitan asiakkaalle, josta en ole hetkeen kuullut mitään. Asiakas vastaa ja kertoo hyviä uutisia: hän on saanut vihdoin asunnon eräästä asumisyksiköstä! Sovimme, että tulen loppuviikosta tapaamaan häntä. Hän lupaa keittää kahvit uudessa asunnossaan.

Sairaalakäyntien lisäksi projektin työparin päivä koostuu asiakastyöstä sairaalan ulkopuolella, verkostotyöstä ja muista työtehtävistä oman työtiimin sisällä sekä projektin hallinnollisista töistä ja hoitohenkilökunnan info- ja koulutustilaisuuksista.

Malmin sairaalan aulassa tulee vastaan sairaalan päihdesairaanhoitaja takin liepeet hulmuten. Hän tervehtii ja kyselee pikaiset kuulumiset ja kertoo antaneensa päivystyksen potilaalle aamulla Satu-projektin kortin. Toivotaan, että hän ottaisi yhteyttä!

Satu-projekti voi parhaimmillaan tarjota jatkumoa sairaalan päihdesairaanhoitajan kanssa suunniteltuun päihdehoitoon. Esimerkiksi somaattisen hoitojakson ja sitä seuraavan päihdekuntoutuksen välivaiheessa asiakas saa palveluohjaajasta eräänlaisen tukihenkilön, joka on joustavasti tavoitettavissa niin puhelimitse kuin kasvotustenkin.  Projekti voi siten toimia sairaalassa tehtävän päihdetyön tukena.

Ensimmäisellä osastolla ei näy tuttuja kasvoja, kesäsijaiset ovat aloittaneet. Kerron projektin toiminnasta tarkemmin kahdelle hoitajalle haittoja vähentävää näkökulmaa painottaen. He ovat kiinnostuneita työstämme ja toteavat sen olevan tärkeää. Huomaan myös, että osastolla on aloittanut sosiaalityöntekijän lomasijainen. Käyn koputtamassa toimiston oveen ja esittäydyn. Toimintamme onkin hänelle tuttua, mutta kerron tarkemmin jalkautuvan työn mahdollisuuksista tukea asiakkaita esim. virastoasioinnissa sairaalahoidon jälkeen. Jätän pienen nipun korttejamme ja esitteen, sosiaalityöntekijä lupaa soitella, jos tarvetta yhteistyöhön ilmenee.

Projektia on syytä markkinoida aktiivisesti osastoilla ja kaikissa muissakin työyhteyksissä. Henkilökuntaa on paljon ja työntekijät vaihtuvat, siksi on hyvä toistaa samojakin asioita tarvittaessa päivittäin. Näkyvyyden arvo on siinä, että työntekijöiden kasvot ja itse projekti tulevat tutuksi, ja siten jäisi mahdollisimman hyvin hoitajien mieleen. Siksi projektin työntekijät liikkuvatkin mielellään mahdollisuuksien mukaan työparina.

Seuraavalla osastolla tapaan huonokuntoisen miehen, jolla on ollut viime aikoina useampi yliannostus. Hän kertoo kaoottisesta elämäntilanteestaan, pitkäaikaisesta asunnottomuudestaan ja nuoresta asti jatkuneesta massiivisesta päihteidenkäytöstään. Mies puhuu pitkään ja vuolaasti. Koskahan viimeksi on jollakin ollut aikaa pysähtyä ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavana? Käymme pitkän keskustelun suonensisäisen käytön riskeistä ja hän punnitsee erilaisia vaihtoehtoisia käyttötapoja.

Kun olen jo ovella, hänen sanansa pysäyttävät: ”Kiitos, kun tulit juttelemaan. Jos olisi sairaalasta lähtiessä vielä tuntunut, ettei kukaan välitä, olisin varmaan vetänyt taas överit.” Saan hyvän muistutuksen kohtaamisen tärkeydestä.

Työmme onnistumista ei voi loppujen lopuksi mitata sillä, kuinka monta asiakasta saamme kiinnitettyä palvelujärjestelmään. Jokaiselle ihmiselle on tärkeää tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Satu-projektin asiakaspalautteissa myös kertaluonteiset kohtaamiset sairaalassa on koettu merkityksellisiksi. Arvostavasta kohtaamisesta voi jäädä mieleen itämään siemen, joka kantaa hedelmää ehkä vasta vuosien päästä.

Henkilökunta vetäytyy raportille aamuvuoron vaihtuessa iltavuoroon. Projektin työntekijän on aika poistua takavasemmalle ja antaa hoitohenkilökunnalle työrauha.

Tasapainoilu ja diplomatia kuuluvat palveluohjaajan päivittäiseen työhön sairaalaympäristössä. Satu-projektin työntekijä on sairaalan käytävillä samaan aikaan työntekijä, yhteistyökumppani ja toisaalta ulkopuolinen. On muistettava, että sairaalassa vallitsee ennen kaikkea hoitonäkökulma, akuutti somaattinen sairaanhoito on siellä perustehtävä. Tähän ympäristöön Tukikohta ry on tuonut oman leimansa Satu-projektin kautta. Satu-projetki jatkaa omistautunutta työtänsä tarjotakseen niin potilaille kuin sairaalahenkilökunnallekin voimavaroja ja uusia näkökulmia päihdetyöhön.

teksti: palveluohjaaja Pauliina Rantala ja projektivastaava Miia Piho, Satu-projekti / Tukikohta ry

Tapaamispaikkojen ja keskustelujen yksityiskohtia on muutettu niin, ettei niistä voi päätellä ihmisten henkilöllisyyttä.



7. syyskuuta 2017

Motivaatiota mä metsästän


Motivaatio tarkoittaa halua, joka aktivoi toimintaan. Se on syy, pohjavire ylipäänsä kaikessa, missä ihminen tekee tai toimii. Päihdehoidossa puhutaan paljon motivaatiosta raitistua, kuntoutua, hakeutua hoitoon tai elää raittiina. Se on hyvin olennainen asia, jos tavoitellaan pysyviä tuloksia. Jotta päihderiippuvuudesta kärsivä ihminen hakee itselleen apua, hänellä täytyy olla siihen halu tai syy, jokin asia, joka ajaa hänet tavoittelemaan niinkin vaikeaa asiaa kuin koko elämän muutos.

Kun ihminen on löytänyt itselleen motivaation muuttaa elämäänsä, siirtyy iso vastuu sen ylläpitämisessä päihdepalveluissa työskenteleville työntekijöille. Heidän työnsä ydin on napata kiinni tästä motivaatiosta ja kannatella ihmistä prosessissa niin pitkälle, että hän pystyy kannattelemaan itse itseään. Motivaatio voi välillä olla kateissa (ja onkin) ja sitten yhdessä sitä jälleen metsästetään. Sama tilanne on jokaisella, joka on ikinä laihduttanut tai lopettanut tupakanpolton. Välillä tulee seinä vastaan ja juuri silloin, kun on jo melkein luovuttamassa, on erityisen tärkeää, että joku pitää kiinni, kannattelee ja potkii eteenpäin. Ylläpitää motivaatiota.

Näin sen siis kuuluisi mennä ja näin se ihannetapauksissa meneekin. Valitettavasti viime aikoina olemme joutuneet päihteitä käyttävien asiakkaiden kanssa todistamaan muunlaisia tunnelmia.

Olipa kerran alle 25-vuotias mies, joka haki vakavaan huumeriippuvuuteensa hoitoa. Hän oli kokenut elämässään pohjan ja halusi saada apua. Hän lähti oman kotikuntansa A-klinikalle hakemaan apua. Tällöin elettiin joulukuuta. Asiakkaalle luvattiin mahdollisuus saada oma työntekijä A-klinikalta, joka arvioi hänen tilanteensa ja hoidontarpeensa yksilöllisesti. Aikaa kului, muutaman kerran asiakkaalle annettiin jo vastaanottoaika, jotka kuitenkin yllättäen tekstiviestitse peruttiin. Huhtikuussa asiakas viimein sai A-klinikalta oman työntekijän, jonka kanssa pääsi kolmen viikon välein keskustelemaan, kunnes juhannuksen jälkeen koitti kesätauko.

Elokuussa asiakkaan asia viimein pääsi klinikan työryhmän käsittelyyn. Hänelle ehdotettiin laitoshoitoa, koska hän on nuori ja hänelle pitkästä laitoshoidosta olisi varmasti hyvä apu raitistumisessa. Tässä kohtaa aikaa oli kulunut kahdeksan kuukautta. KAHDEKSAN KUUKAUTTA. 

Tämän kahdeksan kuukauden aikana hän ei tyytynyt odotusaikana passiivisesti kohtaloonsa, vaan oli aktiivisesti yhteydessä meihin Osiksen työntekijöihin, meidän avullamme potilasasiamieheen ja vanhempien kustantamana pystyi välillä käymään myös yksityisellä terapeutilla, joka maksoi 120e/kerta. Me olimme yhteydessä kunnan eri palveluntarjoajiin. Soittelimme viranomaispuheluita ympäri miehen kotikuntaa ja yritimme kysyä, mikä tässä nyt oikein maksaa! Ennen kuntoutus kesti kahdeksan kuukautta ja jonotusaika neljä viikkoa, nyt jonottaminen kestää kahdeksan kuukautta ja kuntoutus neljä viikkoa.

Puhuessani päihdepalveluiden työntekijöiden kanssa, toistui useita kertoja sama selitys tilanteeseen: ”henkilöstöresurssit”. A-klinikalla oli sairaslomatapauksia, irtisanoutumisia ja muita tilanteita, jonka vuoksi työntekijät työskentelivät täysin aliresurssoidulla miehityksellä. Kuulin hyvin paljon myös selityksiä siitä, että hoito on kallista; sitä ei tarjota, jollei olla täysin varmoja asiakkaan motivaatiosta.

Niin, tämä motivaatio. Koko prosessin aikana hämmentävintä, mitä päihdetyöntekijänä kuulin, oli useamman eri tahon sanat tälle nuorelle miehelle prosessin alkuvaiheessa: ”Sinun täytyy nyt näyttää motivaatiosi ja jättää päihteet, ja kun huumeseulat ovat puhtaat, alamme miettiä kuntoutusta.” Tämä on erittäin haastava asia varsinkin kannabiksen kohdalla, joka voi näkyä huumeseuloissa vielä usean kuukauden jälkeen. Ja lopulta huumeseulat olivat puhtaat, mutta silti odottelu jatkui.

Missä vaiheessa tämä kääntyi näin päin? Eikö kuntoutus ole sitä varten, että pystyy jättämään ne päihteet? Eikö motivaatioksi riitä, että hakee apua (ja tässä tapauksessa varsin sinnikkäästi)? Jos tilanteeseen olisi tartuttu ajoissa, olisiko tämä nuori ihminen kuntoutunut, siirtyä opiskelemaan ja työelämään, kerennyt elää vielä monta kymmentä vuotta normaalia elämää?

Valitettavasti sinnikkäinkin meistä lannistuu jossain vaiheessa. Kahdeksan kuukauden odottelun ja selvin päin kamppailun jälkeen nuori mies tipahti takaisin käyttämään huumeita. Suoraan sanottuna olen yllättynyt, että hän ponnisteli näinkin pitkään ilman toivoa kuntoutuspaikasta, keinoja elää päihteetöntä elämää ja ilman raittiita ystäviä. 

Työntekijänä olen ollut häneen yhteydessä ja yrittänyt motivoida häntä takaisin A-klinikalle. Vastaukseksi saan loputtoman lannistuneen ihmisen täysin epätoivoisen vastauksen, että hän ei aio enää ikinä palata takaisin siihen rumbaan. Kamalalta tuntuu sanoa, mutta en voi syyttää häntä siitä. Minulta työntekijänäkin tämän tapauksen selvittäminen ja hoitaminen vei paljon voimavaroja ja työaikaa. Ja lopputulos tuntuu siltä, kuin hiekka valuisi sormien välistä.

Mutta minä en aio antaa periksi.


Kertomuksen yksityiskohtia on muutettu, jotta ketään ei voi tunnistaa kirjoituksesta.

15. elokuuta 2017

Uudestisyntynyt


Kirjoitan tähän tarinani selviämisestäni. Synnyin Helsingissä 80-luvun alussa nelihenkiseen perheeseen, josta isäni muutti pois minun ollessani yksivuotias. Lapsuuteni oli hyvä, mutta jostain syystä tunsin jo silloin selittämätöntä ahdistusta.

Murrosikäni oli vaikea, olin hankala ja kapinoin. Yläasteella olin “kovis” ja ihannoin siihen liittyvää elämää, mm. rikoksia ja päihteitä, ja kaveripiirini oli sen mukaista. Silloin poltin pilveä ensimmäiset kerrat. En pitänyt siitä, mutta jatkoin polttamista, koska kaverinikin polttivat. Tällöin kokeilin myös ekstaasia ja amfetamiinia ekat kerrat. Sitten löysin rakkaan harrastuksen, teatterin. Näyttelin intohimoisesti muutaman vuoden. Ajattelin jopa, että siitä tulee minulle ammatti, kunnes sain paniikkikohtauksen, joka muutti elämäni kulun.

Jälkikäteen uskon, että sairastuin paniikkihäiriöön ekstaasikokeiluiden jälkimaininkina: Se laukaisi paniikin, jonka seurauksena tunsin kuolevani tai tulevani hulluksi. En tiennyt, mitä se kaikki oireilu oli, tuohon aikaan paniikkihäiriöstä ei puhuttu.

Meillä oli tulossa ensi-ilta, ppäivällä kaupungilla ollessani minua alkoi yhtäkkiä huimata. Iltaa ja näytöstä kohti mennessä olo paheni ja illalla teatterilla tunsin jo kuolevani. Minulle soitettiin ambulanssi. Sairaalassa minusta ei kuitenkaan löytynyt mitään vikaa - se oli paniikkikohtaus. Mutta olin pilannut esityksen, häpesin SUUNNATTOMASTI. En palannut teatteriin enää, en kehdannut.

Siitä päivästä alkoi noin jokapäiväinen 24/7 paniikki ja masennus. En uskaltanut käydä ulkona, enkä nähdä ketään, olin vain kotona. En tiedä, mikä minua vaivasi. Luulin milloin, että huimaus johtuu aivokasvaimesta tai että olen sairastumassa skitsofreniaan - olo oli niin outo. Muutaman kerran hakeuduin osastohoitoon psykiatriselle osastolle, mutta koska lääkärit uskoivat, että masennukseni johtuu niistä muutamasta ekstaasikokeilusta, en tarvitsisi muuta hoitoa kuin masennuslääkityksen. Niinpä palasin kotiin entistä hämmentyneempänä.

Täytettyäni 18 vuotta opiskelin ja kärsin edelleen päivittäin samoista oireista. Aloin seurustella tuolloin pojan kanssa, joka paljastui heroiinin satunnaiskäyttäjäksi. Yhtenä iltana paniikin taas alettua, päätin kokeilla heroiinia. Se tuntui olevan vastaus kaikkeen! Olo parani heti ja masennus lähti. Se oli täydellinen lääke olooni!

Jonkun aikaa pystyimme molemmat käymään töissä ja opiskelemaan heroiinin käyttämisen ohella. Minä jopa tein lopputyön ja valmistuin koulusta, vaikka piikitin ruokatauoilla vessassa. Sitten kaikki kulissit kaatuivat kuin dominopalikat. Perheemme saivat tietää huumeiden käytöstämme, töistä tuli potkut ja asunnot lähtivät alta.

Mukaan tuli heroiinin lisäksi huumeista subutex, amfetamiini ja bentsot (rauhoittavat lääkkeet) - oikeastaan kaikki meni, mitä sai. Vuodet vierivät sumussa. Ravasin katkaisuhoidoissa usein, mutta ne kaikki keskeytyivät. Tunsin suunnatonta surua ja ikävää, kun ajattelinkin opiaateista luopumista. Perheelleni tämän vierestä seuraaminen oli helvettiä: pelko, että kuolisin tai loukkaantuisin, oli koko ajan läsnä.

2000- luvun alussa pääsin korvaushoitoon (subutex). Ensin se tuntui lottovoitolta ja ajattelin naiivisti että korvaushoito on avain pääsyyni takaisin normaaliin elämään ja “kunnon kansalaiseksi”. Näin olisi ehkä ollutkin, jos lääkehoidon lisäksi olisi saanut terapiaa ja tietoa ja neuvoja, mitä kaikkea pitää tehdä raittiuden eteen. Pleksilasin ja kaltereiden välistä ojennettu joka-aamuinen lääkeannokseni ei tätä ollut.

Ystäväpiirini pysyi samana, samoin arki. Korvaushoidossa tutustuin muihin samassa tilanteessa oleviin ja huumeidenkäyttö jatkui. Meni vuosia niin, että keikuin hoidon ja huumeidenkäyttömaailman välissä. Aamuisin hain lääkkeeni korvaushoitopolilta ja osallistuin mahdollisiin toimintoihin, mutta heti sen jälkeen kokoonnuimme muiden asiakkaiden kanssa läheiseen puistoon tai kadulle juomaan olutta ja käyttämään päihteitä. Korvaushoitoaikoina kärsin erityisesti siitä, että olin välillä vakavasti masentunut, mutta koska olin niin sanotusti hoidon piirissä, mikään muu taho esim. mielenterveyspalvelut eivät voineet tarjota apuaan.

Tiedän, että tästä samaisesta ongelmasta kärsivät lähes kaikki korvaushoidossa olevat. Hoito jää lääkkeen varaan ja arjenmuutos- ja hallintatekniikat kuin myös psyykkinen hoito jäävät ohueksi. Parhaiten olen saanut tukea hoitajilta, jotka ovat kohdanneet minut ihmisenä: tasavertaisena, kaikista ongelmistani huolimatta. Se on ollut suunnattoman tärkeää silloin, kun jopa tuntemattomat kadulla katsovat sinua alaspäin ja halveksuen.

Sitten koitti aika, jolloin aloin olla lopullisen kyllästynyt tähän elämään. Ajattelin että minua varten pitää olla muutakin kuin havahtua joka päivä sekaisesta asunnosta, kuolat rinnuksilla, puoliksi muistamattomana ja häpeissäni. Olin perheeni kanssa usein puhunut haaveesta päästä pitkään päihdehoitoon ja siellä saada intensiivistä terapiaa. Avopuolelta sen saaminen oli mahdotonta, koska kuuluin haittoja vähentävään korvaushoitoon.

Muutama vuosi sitten lopulta onnistuikin pääsemään edellä mainitun kaltaiseen päihdekuntoutukseen. Alussa maksusitoumuksen kanssa oltiin nihkeitä. Kaupungin mielestä hoito oli liian kallis, eikä mahdollisuuksiini raitistua oikein uskottu. Haettuamme maksusitoumusta turhaan kaupungilta kolmesti, lopulta perheeni joutui kuntoutuksen maksumieheksi.

Mutta se kannatti! Olin 2 ½ kuukautta hoidossa Vihdissä. Oheiskäyttöni loppui sinne, 
terapiaa ja luentoja oli useita tunteja joka päivä, opin tunnistamaan päihdeongelmaan liittyviä mekanismeja, opiskelin itseäni ja sain roppakaupalla työkaluja elämäni uudelleen rakentamista varten.

Kotiutuessa aloitin avohoidon, jossa kävin neljä kertaa viikossa ja jossa jatkoin elämäni muutosta. Hylkäsin kaiken vanhan: vanhat ihmissuhteet ja toimintamallit. Se oli todella vaikeaa, mutta välttämätöntä. Vihdoin 35-vuotiaana rakensin elämääni uudestaan, tutustuin itseeni ja arvoihini ja siihen, mikä minulle tärkeää. Vihdoin elin arvojeni mukaista elämää, se teki minut onnelliseksi!

Masennukseni ja paniikkikohtaukset ovat helpottaneet ja tähän vaikutti ennen kaikkea itselääkityksen lopettaminen. Se oli jatkuva noidan kehä. Kuntoutumiseni jatkuu tänäkin päivänä ja olen innoissani tulevasta! Saan auttaa muita vaikeassa tilanteessa olevia ja haluan opiskella siitä itselleni ammatin. Korvaushoidon merkitys on tänä päivänä minulle pieni. Olen laskemassa lääkeannosta, enkä koe enää tarvitsevani sitä pysyäkseni irti huumeista, pysyn pystyssä nyt omilla jaloillani. Tunnen olevani uudestisyntynyt!

Kirjoittaja on Osiksen vertainen, joka onnistunut jättämään taaksensa päihteiden täyteisen elämän ja päässyt eteenpäin toipumisen tiellä.


30. kesäkuuta 2017

Työntekijän vuosihuolto

Ihmisten parissa tehtävässä työssä tärkein työväline on työntekijän oma persoona ja mieli, joskus myös keho. Jotta tämän kaltaista työtä voi tehdä hyvin, on tärkeää olla aidosti läsnä kohtaamistilanteissa, kuunnella ja kuulla sekä toimia peilinä keskusteluissa. Tämä vaatii työntekijältä uskallusta, jaksamista ja halua heittäytyä jokaiseen kohtaamisen tilanteeseen uteliaisuudella ja aktiivisesti. Jokainen kohtaaminen on nähtävä ainutlaatuisena, eikä autopilotti ole suositeltavaa. 

Jotta työtä jaksaa ja pystyy tekemään tällaisella intensiteetillä, tarkoittaa se, että työntekijän omien voimavarojen on oltava kunnossa. On oltava keinoja käsitellä oman elämän turbulenssia ja ymmärrystä jäädä pois töistä silloin, kun omat voimavarat eivät riitä työskentelyyn. 

Vertaisten kanssa keskustelemme usein vertaistyön tekemisestä ja omasta jaksamisestaan huolehtimisesta. Osiksen koko toiminnan perusteena onkin kautta aikain kulkenut ideologia: ”Jotta voisit antaa muille läsnäoloa ja apua, on sinun itsesi ensin saatava sitä jostain”. 

Työntekijöinä teemme päivittäin parhaamme, jotta olisimme läsnä vertaisillemme ja antaisimme heille kokemuksen siitä, kuinka arvokkaita he ovat. Tätä kokemusta he voivat viedä eteenpäin tehdessään itse vertaistyötä. Mutta (toistaiseksi) työntekijätkin, jotka ihmisten kanssa työskentelevät, ovat itsekin vain ihmisiä. Samat lainalaisuudet pätevät myös meihin. Jaksaaksemme tehdä työtämme hyvin ja jaksaaksemme kulkea vertaistemme rinnalla myös vaikeina aikoina, tarvitsemme itsekin kokemusta kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Siksi on tärkeää pyhittää vapaa-aika ja loma-aika palautumiseen ja nauttimiseen, sekä hakeutua läheistemme luo, jotka ovat läsnä meitä varten. 

Kun toiminnassamme tulee loma-aika, välillä mielessä käy: miten ihmiset pärjäävät kun toimintamme on tauolla? Tällainen pieni syyllisyyden pisto kertoo mielestäni vastuuntunnosta. Me välitämme kävijöistämme ja huolehdimme heidän hyvinvoinnistaan. Liian isoksi syyllisyyden pistosta ei saa päästää, muuten ei saa enää öisin nukuttua, sillä toimintamme piirissä on niin paljon ihmisiä, ettei heitä varten voi mitenkään kukaan olla tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudessa.

Huoli käväisee mielessäni ja sitä hetken pohdittuani päästän hyvällä omallatunnolla siitä irti. Työntekijän vastuullisin teko on sittenkin lomailla, rentoutua ja palautua ansaittu loma-aika. Vain itsestäni huolehtimalla voin huolehtia muista. Syksyllä töihin palatessa on useimmiten kuin vuosihuollon läpikäynyt: ajatukset juoksevat kirkkaampana ja keho ja mieli ovat rentoutuneet. Siitä tilasta on aina ilo lähteä suunnittelemaan ja luomaan uutta kautta ja hypätä ihmisten kohtaamisten tuomiin iloisiin, jännittäviin, surullisiin ja kaikkia tunteita herättäviin seikkailuihin.

Näiden ajatuksien kera Osiksen toiminta hiljenee heinäkuun ajaksi. Lomalla meidät työntekijät voi löytää riippumatosta kirjan kanssa, mereltä purjehtimasta, ulkomailta nähtävyyksiä ihmettelemästä tai muiden rentouttavien ja palauttavien tekemisten ääreltä. Ja elokuussa olemme taas uusin ajatuksin ja voimin suunnittelemassa syksyn toimintaa.

Aurinkoista kesää kaikille, pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta! J

18. toukokuuta 2017

Vertaisten suusta

Osiksen toiminnan tarkoituksena on tukea ja kouluttaa päihdemaailmassa eläviä ja eläneitä ihmisiä toimimaan vertaisina ja tukemaan toinen toisiaan. Osiksen matalan kynnyksen haittoja vähentävään toimintaan kuuluu kaksi vertaisuutta tukevaa ryhmää päihdemaailmassa eläville tai eläneille ihmisille: Verto-tiimi ja VeryNais. Verto-tiimi on koko porukalle tarkoitettu tuki- ja koulutusryhmä ja VeryNais-on naisvertaisille tarkoitettu ryhmä. Lisäksi tiistaisin pyörii matalan kynnyksen Tsemppis-kahvila ja lähiympäristössä kiertelee Osiksen etsivän työn tiimi.
Kahvilassa ja etsivässä työssä vertaiset voivat tehdä vertaisvuoroja. Osiksen vertaiset tekevät vertaistyötä omassa elinpiirissään kaveriensa, tuttujensa ja tuettaviensa kanssa. Lisäksi heillä on mahdollisuus tehdä eri matalan kynnyksen toimipisteissä Helsingissä vertaisvuoroja. Vertaistyön vastapainoksi Osiksessa virkistäydytään, leireillään, käydään tutustumiskäynneillä, nautitaan vertaisen taidenäyttelystä Osiksen tiloissa sekä vaikutetaan verkostoissa ja seminaareissa. 

Me Osis-hankkeen työntekijät olemme kertoneet useammassakin Elämä vastassa -blogin postauksessa omasta työstämme ja kokemuksistamme haittoja vähentävästä päihdetyöstä ja vertaistoiminnasta. Tällä kertaa ajattelimme, että on korkea aika päästää ääneen vertaiset. He saavat seuraavaksi kertoa itse omin sanoin, mitä he ajattelevat Osiksen toiminnasta, vertaistoiminnasta ja vertaisuudesta.
Lue alta tarkemmin vertaisten mietteitä!

Mitä ajattelet vertaistyöstä? 

”Tuntuu hyvältä, että mustakin on jotain hyötyä, vaikka käytän itekin aineita. Jeesaan siellä niitä muita, jotka käyttää. Ei ne suostu kuuntelee ketään työntekijöitä.”
”Vertaisena oleminen on sitä, kun välillä joutuu kannattelemaan toista.”
”Vertaisena oleminen on kuin olis samassa veneessä kaverin kanssa ja yrittäis estää sitä venettä hukkumasta.”
”Välillä vertaisena pitää paukutella rumpuja ”tulkaa mukaan toimintaan!””
”Tuolla (päiväkeskus) Symppiksessä joutuu välillä olemaan sellainen elävä kartta. Jokainen valitsee kuitenkin lopulta oman polkunsa.”
”Lepoa ja huilailuakin tarvitaan… on se jeesaaminen raskasta.”
”Mä ymmärrän kyllä hyvin, mitä se vertaistyö on, mutta välillä en ymmärrä, teenkö sitä, kun jeesaan vaan niitä omia kavereita siellä kentällä hakemaan apua…”
”Kaikki me ollaan oman elämämme katuvarpusia ja meidän turvaverkko on hatara. Jos me oltas edes toistemme kanssa rintamassa.”
”Vertaistyö menee suusta suuhun ja korvasta korvaan, niin et voi kertoo eteenpäin, minkälaista apua on saanut.”
”Jos ei (työntekijälle) ikinä oo sattunut itelle mitään, uskottavuus on kyllä vaikeampi saada. Eikä oo oikein näkemystäkään. Sehän se kai vertaisuuden ideakin on.”
”On kyllä helpompi auttaa muita, kun on omat asiat kuosissa…”

Minkälainen vertainen sinä olet? 
”Vertsinä haluan olla luotettava. Ja muhun on nyt yksi tuntematon luottanut ja antoi mun saattaa sairaalaan, kun oli hätä. Tärkeintä on kyl niinku se, et muhun voi luottaa.”
”Mä en oo hyvä kuuntelija, siinä mä haluaisin vertaisena kehittyä.”
”Haluaisin tehdä vertaistöitä niin, et ne käyttäjät ja työntekijät ymmärtäisi toisiaan, niin kuin kissa ja koira, kun ne kaverustuu.”
”Voispa tehdä jotain, niin et ne päättäjätkin ymmärtäisi meitä…”
”Bileissä oon toiminut bile-enkelinä ja auttanut niitä, joilla on ollut jotain häikkää. En halua tuhlata myöskään omia bileitäni muista huolehtimiseen, mutta mulle riittää, että teen vertaisena hommani riittävän hyvin.”
”Tuettava poltti näppinsä ja sai tuomion. Yritän häntä jeesata ja tukea, kun itelläkin jonkin verran kokemusta samoista asioista, ettei ois ihan turhaa tää oma kokemus.”
”Onhan se nyt kivempi kun sut nähdään vertaisena eikä narkkarina…et kyllä se vaan tuntuu paremmalta. Yritän olla sit sen arvoinen.”
”Tuntuuhan se nyt hyvältä olla myös hyödyks, ettei oo vaan yhteiskunnan hylkiö.” 

Mitä ajattelet Osiksen toiminnasta? 
”Oon tän toiminnan kautta oppinut pitämään huolta omasta jaksamisesta.”
”Osiksessa oon saanut järkevää ja mukavaa tekemistä. Täällä oon puhunut tärkeistä asioista. Saanut uusia kavereita. Eli minulle parasta toimintaa!”
”Osiksessa parasta on vertaisuus, yhteisöllisyys, yhdessä olo ja tekeminen. Myös vertaistuki, yhteenkuuluvuuden tunne, tieto ja huippuretket on tärkeitä.”
”Tykkään kun on paljon toimintaa, mutta myöskin teemat, asiaosuudet ja tutustumiskäynnit on ollu aika jees, hemmotteluista puhumattakaan!”
”Kyllä se EA-koulutus on ollut ihan hyvä ja asiallinen, sekä C-hepatiitti-info.”
”Leirit ja virkistyspäivät on ihan mahtavia! Osiksen porukalta olen saanut paljon tukea ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.”
”Oon ymmärtänyt, että mä teen tärkeetä hommaa siellä mun omissa piireissä. Oon tännekin houkutellu mukaan ihmisiä. Ei ne muuten tulis mihinkään mukaan.”
”Tää toiminta auttaa mua pysymään selvinpäin.”