24. huhtikuuta 2018

Kotia kohti...


Reilu kolme vuotta sitten siskoni kuoli, kaverilta löytyi asunnosta luteita ja käytin suonensisäisesti hirveät määrät Consertaa. En tiedä, voiko kukaan kuvitella, missä kunnossa pääni oli. Konttasin yöt ja päivät keräten roskia, joita luulin luteiksi. Kävin kaupungintalolla tutkituttamassa purkkeja, joiden sisältö oli järjestään roskia.

Samoihin aikoihin löysin Völjyn. Vihdoin olin löytänyt paikan josta sain järkeä sisäiseen kaaokseeni. Mielessä velloi luteet ja että asunto on saatava ihmismäiseen kuntoon. Vaikka olin ollut siisti ja järjestelmällinen ihminen, niin vuosien varrella tilanne oli lipsunut ja lipsunut siihen, että asuntoni oli saastainen luukku, jossa ihmiset kävivät vedoilla. Jotenkin vaan asiat oli siinä tilanteessa, että en huolehtinut itsestäni enkä ympäristöstäni.

Mittani oli tullut täyteen siihen, että ovella oli aina joku, minulla ei ollut lainkaan mielenrauhaa, minua komenneltiin omassa kotona ja jatkuvasti hävisi vaatteita ja tavaraa. Suljin oveni ihmisiltä, mikä kävi yllättävän helposti, kun olin tehnyt sen päätöksen. Halusin oman kodin, jossa saan asua rauhassa ja ilman muita elollisia otuksia. Völjystä sain ja otin avun vastaan. Siispä laitoimme Völjyn työntekijöiden Annen, Pasin ja Mikan kanssa hösseliksi asunnossani. Annehan oli jo aiemmin käynyt auttamassa minua huushollini kanssa, joten se alensi kynnystä päästää heidät siihen kaaoksen keskelle -ulkoista ja sisäistä.

Totta kai hävetti ja nolotti. Mikähän siinäkin, kun ei silloin hävettänyt, kun kyse oli muista käyttäjistä? No kuitenkin Ihan aluksi raivasimme vanhoja huonekaluja ja roskia pois. Sitten ostin isän avustuksella uuden sängyn. Ja sain olo- ja makuuhuoneet. Ennen nukuin olohuoneessa sohvanraadossa ja sittemmin ullakolta raahatussa sängyssä. Kaatopaikalle lähti törkyä pakettiautollinen tai kaksi. Mieli lepäsi, kun oli siistiä, ja siitä kipinä lähti pitää itse paikat kunnossa.

Vaatteet. Ja niitähän riittää. Ne on ollut kaikista haasteellisimmat. Olen roikkunut niissä kiinni epätoivoisesti. Annen kanssa on eräämmänkin kerran lajiteltu yhdessä minun vaatteita ja aina samat retkut järjesteltävänä. Anne on ehdottanut, että laitetaanko pois ja minä en missään nimessä ole halunnut luopua yhdestäkään - tietenkään. Anne sanonut sitten, että laitetaan mietintämyssyyn. En tiedä, mitä minulle tapahtui, mutta yhtäkkiä aloin syytää rättejä ja riepuja roskiin. Odotin oikein seuraavaa kertaa Annen kanssa, koska minut oli vallannut luopumisen kaipuu. Meillä oli hyvät keskustelut Annen kanssa samalla, kun viikattiin vaatteita. Ja edukatiivinen työote käytössä, missä työntekijä opettaa asiakasta ja asiakas työntekijää. Siitäpä ei sen enempää.

Samalla kun asunto siistiytyi, niin pääni alkoi selkeytyä ja kuntoutuminen alkoi. Oma rauha ja siskoni kuolema saivat aikaan sen, että aloin miettiä elämääni, terveyttä, tulevaisuutta. Vaikkakin olen kuntoutunut, niin aika ajoin joudun edelleen kuitenkin harvemmin pyytämään Völjyä kotiin. Olen uudestaan oppinut pitämään huolta kodista.

Muistan ikuisesti, kun Anne oli tiskannut hirveän määrän likaisia astioitani ja sanoi minulle, että ”Nyt sinun täytyy alkaa tiskamaan itse - Anne ei asu täällä”. Se kolahti ja voi että mua hävetti. Tosiaan aikuinen ihminen ei osaa pitää huolta kodistaan ja tiskata tiskejään. Siitä päivästä asti olen pitänyt huolen, että kun Völjyläiset tulee kotikäynnille, niin tiskit on ainakin tiskattu. Nykyään harvemmin ja harvemmin joudun turvautumaan Völjyyn. Jos ovat tulleet, niin olen saanut kuulla, että asuntoni on liian siisti heille. Sitten on tehty hienosäätöä. Aiemmin völjyläiset veivät mukanaan roskiin monta jätesäkillistä, enää törkyä ei ole ja olen oikein ylpeä, jos on jotain roskiin laitettavaa.

Ihmettelen suuresti, miten kärsivällisiä Anne, Pasi ja Mika on. Nimittäin vapauduin vasta äskettäin öttiäiskammostani. En meinannut millään uskoa, että asunnossani ei ole mitään elukoita. Sänkyäni ja keräämiäni roskia on tutkittu eräämmänkin kerran - turhaan. Käsittämätön tuo ihmismieli!

Kerran tuli käymään yksi vanha kaveri, joka majaili aikoinaan luonani. Hän hämmentyi ja liikuttui, kun näki uuden ilmeen saaneen asuntoni. Hän sanoi minulle: ”Alkaa itkettämään, kun täällä ei haise enää lika ja pikkukärpäset, vaan täällä tuoksuu koti”.

Olen kyllä harmitellut, kun ei tullut otettua ennen ja jälkeen valokuvia. Asuntoni ja minä ollaan kyllä käyty melkoinen muutos läpi vuosien varrella. Pidän omaa huushollia yllä enemmän tai vähemmän ahkerasti, mutta minulla on oma koti, jossa saan olla rauhassa ja tunnen oloni turvalliseksi, eikä mielessä ole öttiäiset. Ja miettikääpä, että tänään tai huomenna pystyn päästämään vaikka huoltomiehen sisälle ilman hirveää siivousurakkaa ja paniikkia. Eikä minun tarvitse koko ajan pelätä häätöä. Aiemmin poltin sisällä, mitä en voisi kuvitellakaan enää tänä päivänä. Enkä ole piikittänyt ja käyttänyt mitään 1,5 vuoteen. Muutos on mahdollista!

Teksti: Völjy-toiminnan asiakas

***

Mikä ihmeen Völjy?

Völjyssä toteutetaan hajautetun asumisen tukea sekä osallistavaa toimintaa huumeita käyttävien ihmisten parissa Tampereella. Työtä tehdään haittoja vähentävällä työotteella asiakkaiden omia voimavaroja tukien ja tarvittaessa vahvasti kannatellen. Völjy on A-klinikkasäätiön toimintaa ja sitä rahoittaa sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA. Tämä on Völjyn ensimmäinen blogipostaus Elämä vastassa -blogissa. Jatkossa Völjy ylläpitää blogia yhdessä Osis-toiminnan kanssa.

6. maaliskuuta 2018

Matalan kynnyksen palveluita tarvitaan


Olen kolme viikkoa sitten aloittanut työni Osiksessa kehittämiskoordinaattorina.  Palasin matalan kynnyksen palveluihin n. 10 vuoden tauon jälkeen. Tuon väliajan työskentelin päihdepalveluiden puolella. Ilokseni huomasin, että eri matalan kynnyksen toimijoiden määrä kentällä on lisääntynyt.
Puhuessani matalan kynnyksen palvelusta tarkoitan palveluita, joihin ihminen voi tulla ilman ajanvarausta, joissa hän saa ohjausta ja tukea asioiden hoitoon ja arjen toimintaan. Matalan kynnyksen palvelua on paikka, johon voi tulla juomaan kupposen kahvia ja lukemaan päivän lehdet. Ovi on avoin vaikkapa lievästi päihtyneenä. Kynnys on siis matala tulijalle.
Osiksen yksi työskentelymuoto on etsivä työ. Etsivässä työssä kierretään Hakaniemen lähialueita pyrkien tavoittamaan päihteitä käyttäviä ihmisiä, jotka mahdollisesti ovat avun ja tuen tarpeessa. Heille tarjotaan tietoa Osiksen toiminnasta ja ohjataan ihmisiä tarvittaessa oikeanlaisiin palveluihin. Olin etsivän työn tekijän työparina kiertämässä kaduilla ja kovasta pakkasesta johtuen ei kontakteja syntynyt. Tästä johtuen sainkin kokea kierroksen eri matalan kynnyksen toimipaikoissa.
Oli hienoa huomata, että myös päihteitä käyttävillä ihmisillä on paikkoja, jonne mennä ja jossa he tulevat kohdatuksi aidosti ja ilman arvostelua. Lämmintä ruokaa oli tarjolla ja eräässä paikassa oli jopa huone hiljentymistä varten. Turvallinen ja lämmin tila olla. Tällaiset paikat ovat kodittomille ihmisille varmasti lottovoiton tuntuisia. Nyt jälkeenpäin pakkassäässä kulkiessani pohdin, missä ihmiset yönsä viettävät, kaikille tarvitseville ei tilaa riitä hätämajoituksissa. 
Toki asumispalveluita on, mutta kuten todettu, niitä ei ole riittävästi. Kun ihminen saa asunnon, on asunnottomana vietetyt vuodet jättäneet mahdollisesti jälkensä ja arjen taidot eivät ole riittäviä asunnon pitämiseksi. Asunnon jo saaneet entiset asunnottomat tarjoavat herkästi kohtalotovereille yösijaa, koska muistissa on asunnottomana vietetyt ajat ja kaveria halutaan auttaa. Lieveilmiöt näistä kavereiden auttamisista haittaavat naapurustoa, jotka tekevät valituksia joskus aiheesta ja toisinaan aiheetta. Asunnottomuuskierre jatkuu häädön astuttua voimaan. Edelleen, senkin jälkeen, meillä kaikilla on kuitenkin oikeus asuntoon, oikeus kotiin.
Tämä on yksi niistä monista asioista, joissa matalan kynnyksen palveluilla on oiva tilaisuus tukea ja ohjata hädässä olevaa ihmistä. Tässä on myös se kohta, jossa asunnotonta ja tukea tarvitsevaa ihmistä voidaan auttaa ja voimaannuttaa.
Osiksen toiminnassa järjestetään yhdessä asiakkaiden ja tukea tarvitsevien kanssa yhteisiä keskusteluita arjen hallintaan liittyen. Keskustellaan siitä, mistä saa apua ja tukea asunnonhakuun sekä miten saa tukea vuokranmaksuun. Yhdessä asiakkaiden ja työntekijöiden kanssa voi miettiä, mitä asuminen ihmiseltä edellyttää ja kuinka käyttää vähäisiä varoja, jotta vuokrat tulevat maksettua. Lisäksi on tärkeää pohtia, mitä järjestyssäännöillä ihan oikeasti tarkoitetaan ja kuinka toimia niin, ettei menetä asuntoaan. Kaiken tämän miettiminen ja ääneen puhuminen saattaa olla raskasta ja voimia vievää.  Asunnottomuus ja mahdollinen päihteidenkäyttö on saattanut aiheuttaa ihmiselle fyysisen terveyden heikentymistä, puhumattakaan psyykkisestä terveydentilasta.
Täytyy kuitenkin muistaa, että matalan kynnysten palveluiden lisäksi tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita, tarvitaan oikeanlaista asennetta ja ihmisen arvostamista. Me kaikki olemme siihen oikeutettuja, ihan lain mukaisesti. Yhteistyötä tekemällä voimme täydentää näitä palveluita.
Me matalan kynnyksen toimijat ohjaamme palveluita tarvitsevat jo olemassa olevien peruspalveluiden piiriin. Samanaikaisesti tarjoamme mahdollisimman laajoja matalan kynnyksen palveluita, kohtaamme ihmisen aidosti ja tuomitsematta, tuemme häntä ymmärtämään oman arvokkuutensa ja ainutlaatuisuutensa. Uskon, että tätä kautta hän itsenäisesti ja/tai tarvittaessa toisen asiakkaan/työntekijän avulla hakeutuu terveyspalveluihin sekä aktivoituu järjestämään arjen asioita, joihin liittyy vahvasti myös sen tärkeä ja olennainen: oman kodin saaminen.

Teksti: kehittämiskoordinaattori Aino Rukkila, Osis-toiminta, A-klinikkasäätiö

1. helmikuuta 2018

Raitistu ja koita pärjäillä!

Kun ihminen jättää päihteet taakseen, alkaa hänellä täysin uudenlainen elämä. Se maailma, missä oma asema on ollut vankka ja on tiennyt olevansa kuin kala vedessä, on takana päin. Edessä on maailma, jossa vallitsevat täysin vieraat sosiaaliset normit, säännöt ja rutiinit. Ja kaikki uusi täytyy kohdata ilman päihteitä.

Annalla on lähemmäs kymmenen vuoden historia kovien huumeiden parissa. Pitkällä ja sisukkaalla työllä hän on selvinnyt ja muuttanut elämäänsä. Tänä päivänä Anna elää samanlaista elämää kuin kuka tahansa meistä, yhdellä erotuksella: Annalta puuttuu kymmenen vuotta elämästään aikaa, jolloin moni meistä opiskeli, teki uraa, kasvoi ihmisinä tai kasvatti perhettä. Hän harjoittelee pikavauhdilla kaikkea tätä, jotta saisi muut ikätoverinsa tiedoissa ja taidoissa kiinni.

Kuntoutuksen jälkeinen aika on päihdekuntoutujalle herkkää aikaa: täytyy opetella kohtaamaan maailma ja omat tunteet selvinpäin. Voi esiintyä voimakkaita päihdehimoja ja uusien tapojen opettelu vie aikaa. Ystäväpiirikin on pitänyt muodostaa täysin uusiksi. Siksi on tärkeää, että ihminen saa rauhassa keskittyä kuntoutumaan ilman riskitekijöitä. Mitä varmemmalla pohjalla kuntoutuminen on, ennen kuin hyppää yhteiskunnan oravanpyörään, sitä todennäköisemmin raittius kestää. Tämän vuoksi työelämään paluun tulee tapahtua pienin askelin, eikä kannata heti hypätä tekemään täyttä työviikkoa.

Anna päätti kuntoutuksen jälkeen, että hän haluaa pienin askelin pyrkiä liittymään takaisin yhteiskunnan jäseneksi. Pienin askelin siksi, että raittius ja kuntoutuminen olivat vielä hauraalla pohjalla. Tällöin vastoinkäymiset voivat tuntua ylitsepääsemättömiltä ja niistä voi seurata retkahdus takaisin päihteiden käyttämiseen, kun kuntoutuja ei ole vielä oppinut muita keinoja käsitellä tunteita. 

Annan haave oli päästä kouluun opiskelemaan itseään kiinnostavaa ammattia. Koulujen haut olisivat kuitenkin vasta reilun puolen vuoden päässä, joten Anna päätti siirtyä siksi aikaa TE-toimiston tarjoamaan työkokeiluun muutamaksi päiväksi viikossa. Työkokeilun piti olla vaihe, joka auttaisi Annan paluuta yhteiskuntaan ja kannustaisi häntä. Annan työtehtävät oli etukäteen tarkasti mietitty niin, että ne olisivat sopivan motivoivia hänelle ja että hän saisi koko ajan ohjausta sekä tukea työyhteisöstä. Taloudellinen puoli järjestettiin niin, että Anna sai Kelan maksamaa työmarkkinatukea työkokeilun ajalta.

Jotta kuntoutuja voi keskittyä työelämän sääntöjen ja työtehtävien opetteluun ja uuden arjen rakentamiseen rauhassa, taloudellinen vakaus ja ennakoitavuus on erittäin tärkeää. Tämä onkin pyritty rakentamaan niin, että työmarkkinatuki on aina samansuuruinen ja se maksetaan säännöllisin väliajoin. Annan tapauksessa tässä meni kuitenkin kaikki pieleen. Jonain kuukausina tukea ei tullut lainkaan, usein sitä tuli liian vähän tai liian paljon. Jos tuli liian paljon, se perittiin pois kaikissa seuraavissa tuissa.

Annan oltua muutamia kuukausia työkokeilussa, vuokranantaja ilmoitti, että hänellä on kertynyt muutaman sadan euron vuokravelka. Kun Anna selvitteli asiaa työntekijän kanssa Kelasta, kävi ilmi, että Kela on tehnyt maksuissa virheen, jonka vuoksi vuokravelkaa kerkesi syntymään. Kela ei kuitenkaan tullut Annaa yhtään vastaan, vaan päinvastoin kertoi perivänsä takaisin lisää tukia, joita Annalle muutama kuukausi sitten oli myönnetty liikaa. Samalla vuokranantaja ilmoitti Annalle, että mikäli vuokravelkaa ei ole maksettu neljän kuukauden sisällä, Annan määräaikainen vuokrasopimus irtisanotaan.

Tilanteesta kauhuissaan oleva Anna selvitteli usean työntekijän kanssa tilannetta ja haki taloudellista apua myös kunnan sosiaalitoimesta. Sosiaalitoimessa todettiin itkuiselle ja epätoivoiselle Annalle, että he eivät auta vuokravelan maksamisessa, joskus asiat on vain opittava kantapään kautta. Voiko lannistavammin enää sanoa ihmiselle, joka on elänyt asunnottomana pahassa päihdekoukussa ja juuri saanut elämässään palaset kohdilleen? Ja jota nyt uhkaa itsestä riippumattomista syistä häätö?

Useiden työntekijöiden voimin ja usean viikon taisteluiden jälkeen vuokravelka-asia saatiin ratkaistua Annan eduksi ja sosiaalitoimi maksoi puolet vuokravelasta pois. Tämä ei kuitenkaan muuttanut tilannetta yhtään selkeämmäksi. Annan puolen vuoden työkokeilun aikana ei yksikään Annan Kela-päätös ollut tehty oikein, vaan joka ikinen lähetettiin uudestaan tarkastettaviksi ja korjattaviksi.

Äärimmäisen hankala tilanne oli Annalle, joka ei ymmärtänyt, miksei tukien myöntämisessä ole yhtenäistä logiikkaa ja mistä hän saa seuraavassa kuussa rahat vuokransa maksamiseen ja elämiseen.  Hän ei uskaltanut käyttää tilille tulleita tukia enää ollenkaan uusien rästien pelossa. Tämä söi motivaatiota myös työkokeiluun ja uskoa tulevaisuudessa pärjäämiseen.

Uskallan väittää, että yhteiskunnalle helpompi ja halvempi ratkaisu olisi antaa päihdekuntoutujalle rauha kuntoutua ja palata työelämään. Osa tätä rauhaa on myös ennakoitava taloudellinen tuki. Tuet ovat pieniä, mutta niillä pärjää, jos elää säästeliäästi. Ennakoitavuus ja logiikka niiden maksamisessa on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jos aikoo suunnitella elämää eteenpäin.

Näiden tilanteiden vuoksi Annalla oli useita epätoivon hetkiä, jolloin hän totesi täysin lannistuneena itkien ”Olisi kaikille parasta ja helpointa, jos palaisin vaan kadulle vetämään. Se olisi ainakin tuttua. Turha tässä on edes yrittää, kun ne joiden pitäisi tukea, työntävät vain alaspäin ja yrittävät lannistaa kaikin tavoin.” Päihdekuntoutujan paluu työelämään onkin verrattavissa siihen, että hyppäisi vapaapudotuksella tuntemattomaan. Kuka ottaisi hänet kiinni?


*Annan nimi muutettu yksityisyyden suojelemiseksi

14. joulukuuta 2017

Kun laitos vaihtui avohoitoon

Syksyllä 1967 Suomessa käytiin vilkasta keskustelua yhteiskuntamme marginaalissa elävien ihmisten asemasta. Marraskuun 7. päivänä syntyi Marraskuun liike, joka halusi parantaa yhteiskunnan hoiva- ja kontrolli-instituutioiden piirissä olevien mielisairaalapotilaiden, vankien, koulukotinuorten ja alkoholistien asemaa. Keskeinen kohderyhmä oli asunnottomat alkoholistit, joita oli menehtynyt syksyn pakkasissa yhteensä 40.

Liike oli sysäys yksilöiden itsemääräämisoikeutta, oikeuksia ja asemaa korostavalle kehityskululle palvelujärjestelmässämme. Sen ansiosta moni asia on nyt paremmin kuin 50 vuotta sitten, kuten voi lukea liikkeen aktiivin, kansanedustajana ja kunnanvaltuutettunakin toimineen psykiatri ja sosiaalilääketieteen dosentti Ilkka Taipaleen tuoreesta teoksesta ”Mielisairaalassa. Lääkärin muistelmat” (Into-kustannus 2017).

Nykyhetken näkökulmasta pysäyttäviä kohtia kirjassa ovat muun muassa kuvaukset usean sadan hengen psykiatrisia sairaaloita asuttavista huonokuntoisista, mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä, joista osa osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa kehitysvammaisiksi. Myös asunnottomien alkoholistien olot olivat kurjat ja irtolaislaki mahdollisti heihin kohdistuvat erilaiset pakkokeinot.

Vastaavanlaista kurjuutta ja pakkotoimia on vaikea kuvitella nyky-Suomeen. Sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö korostaa muun muassa mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivien ihmisten tarpeiden ja toiveiden huomioimista palvelujen lähtökohtana osana muita erityisen tuen tarpeessa olevia asiakasryhmiä.  Asiakkaita ja potilaita varten ovat omat lait, joihin on kirjattu heidän oikeutensa ja asemansa palveluissa.

Tahdonvastaisia toimenpiteitä varten on laadittu tiukat ohjeistukset ja tällaisia toimenpiteitä on vältettävä viimeiseen asti.

Samalla yksilöiden oikeuksia ja vapauksia korostava ajattelutapa näyttää tuottaneen järjestelmäämme osin ristiriitaisia käytäntöjä.  Helsingin yliopiston tutkijatohtori Anna Alanko puhuu ”avohoidon mantrasta” tuoretta väitöskirjaansa koskevassa haastattelussa ja miettii, tavoittavatko nykyiset palvelut kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Tutkijan havainnot saavat vahvistusta ainakin palvelujärjestelmän arjesta, missä avohoitoa tarjotaan yksilöille usein ilman vaihtoehtoja. Laitokseen ei onneksi enää jouduta, mutta sinne ei myöskään päästä, vaikka yksilö tätä toivoisikin. Alangon mukaan hoidon perusteluissa on siirrytty korostamaan yksilön auttamisen sijaan hoidon kustannuksia ja yksilöiden omaa vastuuta etsiä apua itselleen.

Toisaalta avohoidon korostuksesta huolimatta laitosmentaliteetistakaan ei ole päästy täysin eroon. Se tapahtuu nyt vain uudella tavalla osana avohoitoa.

Joidenkin avopalvelujen ja -klinikoiden säännöt saattavat olla useita sivuja pitkiä ja sisältää lukuisia erilaisia ehtoja ja rajauksia hoidon toteutumiselle. Välillä säännöt ja rajaukset eivät ole yksiselitteisiä, mikä tuo hoidon toteutukseen mielivaltaisuutta.

Eräs tapa käyttää valtaa nykyjärjestelmässä on niin sanottu sopimuksellisuus, missä potilaan hoito saatetaan lopettaa tai evätä hänen allekirjoittamiinsa ja hyväksymiinsä sääntöihin vedoten.  Aina ole kuitenkaan selvää, onko asiakas tai potilas ymmärtänyt, mihin hän on sitoutunut allekirjoittaessaan sopimuksen.

Erityisen vaikeaa palvelujärjestelmällemme tuntuu olevan edelleenkin auttaa ihmisiä, jotka eivät sovi ajatukseemme apua ja tukea tarvitsevasta ihmisestä.

Taipale kirjoittaa ongelmasta kirjansa luvussa ”Kolmen prosentin teoria”, jolla hän viittaa pieneen joukkoon lähinnä yksinäisiä ja köyhiä miehiä, jotka aiheuttavat järjestelmällämme monenlaista harmia ja kuolevat todennäköisesti ennen aikojaan tapon seurauksena.  Ennen tämä joukko oli erilaisten pakkokeinojen kohteena. Nyt järjestelmä päinvastoin työntää heitä ulos palveluista erilaisten rajausten ja porttikieltojen keinoin.

Työntekijöiden mielestä asiakkaat eivät pysty kiinnittymään palveluihin tai heidän motivaationsa ei ole kohdallaan. Asiakkaat taas kokevat, että palvelut eivät pysty vastaamaan heidän tarpeisiinsa vaan tarjolla on tuen sijaan kontrollia ja yksilöllisyyden sijasta ”karjamaista” kohtelua.

Toisiko 2020-luvun Marraskuun liike nämä ryhmät vihdoin lähemmäksi toisiaan? Minkälaisin avohoidon menetelmin se voisi olla mahdollista?


teksti: kehittämis- ja edunvalvontakoordinaattori Riikka Perälä, EHYT ry

2. marraskuuta 2017

Vaiettujen vainajien muistoksi

Marraskuussa vietetään pyhäinpäivää, jolloin hiljennytään muistamaan poismenneitä läheisiä. Moni käy kirkossa tai haudoilla sytyttämässä kynttilän. Pyhäinpäivänä on hyvä hetki muistaa myös niitä, joiden kuolemasta usein vaietaan: huumeiden tai muiden päihteiden käytön seurauksena menehtyneitä.

Joka vuosi Suomessa löydetään huumeita tai väärinkäytettyjä lääkkeitä 300-350 vainajasta. Kuolemansyyt vaihtelevat myrkytyksistä tapaturmiin. Osa tapauksista on yliannostuksista johtuvia myrkytyskuolemia tai seurausta lääkkeiden, alkoholin ja huumausaineiden vaarallisesta yhdistelmästä. Esimerkiksi alkoholin, bentsodiatsepiinien ja korvaushoitolääkkeen yhteiskäyttö voi aiheuttaa kuolemaan johtavan hengityslaman.

Toisaalta päihteet voivat laukaista sairauskohtauksen ja päihtyneenä usein tapahtuu onnettomuuksia ja tapaturmia, jotka olisivat ilman päihteitä kenties jääneet kokonaan sattumatta. Siksi pelkät myrkytyskuolematilastot eivät kerro koko totuutta ilmiöstä.

Huumekuolemat koskettavat satoja perheitä ja tuhansia läheisiä vuosittain. Silti aiheesta usein vaietaan. Siihen liittyy paljon vaikeita tunteita: häpeää, syyllisyyttä, pettymystä, surua ja toisinaan vihaakin. Vaikeista tunteista johtuen moni salailee asiaa ja kantaa taakkaa yksin. 

Jokainen päättynyt elämä on muistamisen arvoinen. Huumekuolemien takaa löytyy ihan tavallisia ihmisiä, he ovat paljon muutakin kuin päihteiden käyttäjiä: jonkun lapsia, sisaruksia, vanhempia, ystäviä.

Kukin meistä on arvokas riippumatta siitä, millaisen elämän on elänyt. Se, ettei ole kyennyt elämään elämäänsä yhteiskunnan normien edellyttämällä tavalla, ei tee kenenkään elämästä yhtään vähempiarvoista. Siksi sytytänkin pyhäinpäivänä kynttilän kaikkien niiden muistoksi, jotka ovat menehtyneet vuoden aikana päihteiden käytön suorana tai välillisenä seurauksena.

Perinteinen huumeisiin kuolleiden muistotilaisuus järjestetään Helsingin Vanhassa kirkossa tiistaina 7.11. klo 18. Lisätietoja: https://www.facebook.com/events/292475367895275


teksti: järjestö- ja viestintäsuunnittelija Mia-Marisa Ranta, Tukikohta ry

12. lokakuuta 2017

Miltä asunnottomuus tuntuu?


”Asunnottomuus on pelottavaa. Lannistavaa. Taistelua. Ihmisarvoa alentavaa. Yksinäistä. Tuntuu, että sä olisit jätös, olet taakka kaikille, yhteiskunnalle ja läheisille, et ole yhtään mitään, et oikeastaan ole olemassakaan.  Koti on turvaa, ilman sitä sä et ole mitään. Asunnottomana eläessä yksinäisyyden tunne on musertava, vaikka olisit ihmisten kanssa, asunnottomana sä olet silti aina täysin yksin. Kaikki yrittävät vain hyötyä susta ja sun täytyy yrittää hyötyä kaikista, jotta selviäisit hengissä.”

Näin asunnottoman elämää kuvailee kaksi naista, jotka ovat joutuneet muutamia kertoja asunnottomaksi päihdeongelman vuoksi. Usein puhutaan siitä, mitä asunnottomuus on ja miten paljon sitä on, mutta kuinka moni tietää, miltä se todella tuntuu? En minä ainakaan, siksi haastattelin tätä blogitekstiä varten ihmisiä, jotka osasivat kertoa siitä minulle.

Asunnottoman ihmisen päivät koostuvat hyvin pitkälti perusasioista: mistä saada ruokaa, minne päästä lämmittelemään ja pesulle. Ja sitten se yöpaikka. Ihminen ei voi elää kovin kauan ilman, että saa nukkua.

Yöpaikan metsästystä voi tehdä muutamalla tavalla: voit yrittää päästä oman kuntasi tarjoamaan ensisuojaan (ennen puhuttiin yömajoista), johonkin rappukäytävään, muuhun julkiseen tilaan tai jonkun kaverin tai puolitutun nurkkiin. Helsingissä lyhytaikaista yöpaikkaa tarjoaa Kampissa Hietaniemenkadun palvelukeskus eli puhekielessä Hietsu. Paikkoja on rajoitettu määrä ja majoitus tapahtuu sängyillä tai muovipatjoilla lattialla. Välillä kuulee arvosteltavan Hietsun olosuhteita, mutta keskustellessani erään asunnottoman miehen kanssa, Hietsun tarjoama majoitus näyttäytyi taivaalliselta. Katto pään päällä on pelastus ja lakana ja tyyny hipovat luksusta sillä hetkellä. Talvipakkasilla ovella lappu ”täynnä” musertaa ihmisen täysin.

Hietsun ollessa täynnä vaihtoehdot ovat varsin niukat. Voi alkaa etsimään avointa rappua. Niitä ei vain ole kovin montaa. Ja jos joku löytää sinut omasta rappukäytävästään, saat välittömästi lähtöpassit. Toinen vaihtoehto on yrittää päästä jonkun kotiin nukkumaan. Kun yrität saada toisen kotoa yöpaikkaa, olet valmis vaikka pesemään vessan ja nukkumaan eteisen lattialla, jos saisit vain viettää yön sisällä. Koskaan et kuitenkaan voi olla täysin varma, saatko viettää koko yön sisätiloissa sittenkään. Olet aina toisen armoilla ja jos sinut päätetään heittää ulos, olet jälleen lähtöpisteessä.

Viimeisen vaihtoehto, varsinkin kylmällä ilmalla, on kävellä päämärättömästi ympäriinsä ja pysyä liikkeellä. Hetkeksikään ei parane pysähtyä tai kylmyys ottaa vallan. Voit yrittää myös päästä lämmittelemään julkisiin tiloihin, mutta edes Helsingissä ei ole tilaa, joka olisi koko yön auki, saati pienemmillä paikkakunnilla. 

Erityisesti asunnoton nainen on hyvin haavoittuva. Yöpaikan saadakseen täytyy yleensä antaa sen tarjoajalle vastapalvelus. Se voi olla rahaa, päihteitä tai seksuaalisia tekoja. Myös seksuaalisen väkivallan riski on asunnottomana aina olemassa.

Meille naisille aina sanotaan, että älkää liikkuko myöhään yöllä yksin tai älkää lähtekö vieraan mukaan, niin vähennätte riskiä joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Mutta mitä jos ei ole muuta vaihtoehtoa? Jos ei ole kotia tai paikkaa minne mennä, ei ole valinnanvaraa. Talvipakkasella saatat joutua tarttumaan valmiiksi jo epäilyttävän yöpaikkaa tarjoavan puolitutun tarjoukseen, ettet jäätyisi kuoliaaksi. Tällöin voit joutua pohtimaan mielessäsi: kuolenko mieluummin kylmettymiseen vai otanko riskin tulla raiskatuksi? Aika kova valinta. 

Perustarpeina nukkumisen ja syömisen lisäksi voidaan myös pitää hygieniaa. Ilman kotia hygieniasta on vaikea huolehtia. Naisena tuntuu vieraalta ajatella kaupunkiolosuhteissa viikkoa ilman suihkua, hampaiden pesua ja vaatteiden vaihtamista. Se on asunnottomalle kuitenkin todellisuutta. Jollet löydä tietäsi päiväkeskuksiin, joissa on suihku- ja pyykinpesumahdollisuus, olet näissäkin asioissa muiden ihmisten armoilla. Vanhempi asunnoton nainen kertoi, että omaan likaisuuteen joutui tottumaan eikä sitä enää muistanutkaan. Mutta eihän se ole ihmisen elämää. Jollet itse enää haista miltä haiset, muiden ihmisten ilmeet ohi kulkiessasi kyllä muistuttavat sinua.

Asunnottomalla on useimmiten koko omaisuus mukanaan koko ajan irtokasseissa tai repussa. Sinne pitäisi saada mahtumaan kaikki, mitä ihminen elämässään tarvitsee. Pysähdyin pohtimaan tätä sen jälkeen, kun kesällä muutettuani valitin useissa eri yhteyksissä, kuinka elämäni on niin hankalaa, kun muutossa kaikki tavarat ovat väärissä paikoissa tai kadonneet jäljettömiin. Ja sillä hetkellä se aiheutti minulle suurta epätoivon tunnetta - mikään ei ollut siellä, missä kuuluisi, ja elämä tuntui kaoottiselta.

Oma valitusvirteni pysäytti minut lopulta, kun aloin pohtimaan, miten joku joutuu laittamaan kaikki tavaransa muutamaan muovikassiin. Muuttojen jälkeisestä tavarakaaoksesta meillä monella on varmasti kokemusta, omaisuuden kantaminen muovikassissa on suurimmalle osalle meille yhtä vierasta kuin arabian alkeet.

Asunnottoman elämään kuuluu myös väistämättä haasteet terveydentilan kanssa. Vähintään pieni flunssa on aina päällä. Itse sairastuessani olen lähes aina niin kipeä, että makaan useamman vuorokauden melkein taju pois sängyssä ja yritän vaan sinnitellä. Asunnottomalla ihmisellä ei ole edes kattoa ja seiniä suojaamassa kylmyydeltä ja tuulelta. Erään asunnottoman sanoin lääkärissä käynti sairaana on täysin turhaa, siellä kehotetaan vaan lepäämään ja pitämään itsensä lämpimänä, kunnes tauti väistyy. Siinä vasta tavoite, jos ei ole asuntoa.

Jos emme tunne ketään asunnotonta tai asioita, jotka siihen ovat saattaneet johtaa, saatamme helposti ajatella, että asunnottomuus on oma vika. Syyt ovat kuitenkin moninaisempia kuin mustavalkoinen ”oma vika” -ajattelu antaa ymmärtää. Emme voi tietää, mitä kenenkin historiassa on tapahtunut. Eräs asunnoton mies kertoi, että asunnottomaksi voi päätyä kuka tahansa, jos menettää perheensä tai elinkeinonsa. Ja kun menettää siihen päälle vielä luottotiedot, voi syrjäytymisen kierteestä olla yllättävän vaikea päästä pois.

Usein asunnottomuuden yhteydessä puhutaan päihdeongelmasta. Nämä kaksi asiaa saattavat hyvinkin kulkea rintarinnan. Ihmisarvoa ne eivät siltikään poista. Erään miehen sanoja lainatakseni ”Kokeilepa itse viettää viikko kadulla ilman kattoa pään päällä. Viimeistään siinä vaiheessa alkaa viina maistua.”

Miksi asunnottomalle on niin vaikeaa saada asuntoa, saattaa moni pohtia. Asunnottoman elämä on täysin repaleista ja yhteiskuntamme taas perustuu taas aikatauluihin ja sopimuksiin. Esimerkiksi ilman kännykkää, kelloa ja kalenteria voi olla mahdotonta jonottaa katkaisuhoitopaikkaa. Ilman henkilöllisyystodistusta ja verkkopankkitunnuksia eri virastoissa asiointi onkin sitten käytännössä mahdotonta. 

Suomessa on enemmän asunnottomuutta kun osaamme kukaan edes aavistaa. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n mukaan Suomessa oli vuoden 2016 lopussa noin 6 650 yksinelävää asunnotonta, joista pitkäaikaisia 2 050. Asunnottomia perheitä oli puolestaan 325. Suomessa asunnottomuus ei näy välttämättä kaduilla tai julkisissa tiloissa, vaan elää ikään kuin yhteiskuntamme varjoissa. Mutta sitä on, muuten ei yli satapaikkaisen Hietsun ovella lukisi koskaan ”täynnä”. 


Tiistaina 17.10. vietämme jälleen valtakunnallista Asunnottomien yötä, jotta muistaisimme ilmiön olemassaolon, emmekä sulkisi siltä silmiämme. Mitä sitten tavallinen kansalainen voi tehdä, jos ei halua tai voi tarjota yöpaikkaa asunnottomalle ihmiselle? Kysyin tätä asunnottomalta itseltään: ”Jos joku kylmällä ilmalla tarjoaisi vaikka kahvin, päiväni olisi pelastettu.”  Voisitko sinä olla se, joka hakee R-kioskilta kahvin asunnottomalle?



Asunnottomien yötä vietetään Suomessa 17.10. YK:n köyhyyden vastaisen päivänä.

Tuoreimpia tilastoja asunnottomuudesta löydät täältä: http://www.ara.fi/fi-FI/Tietopankki/Tilastot_ja_selvitykset/Asunnottomuus/Asunnottomat_2016(42132)




21. syyskuuta 2017

SaTu – ei mitään tarinaa vaan todellista elämää ja kohtaamisia sairaalaympäristössä



Tukikohta ry:n Satu-projekti tarjoaa tukea ja palveluohjausta päihteitä käyttäville ja psyykkisesti oireileville. Työtä tehdään menemällä sairaaloihin, joissa aktiivisesti etsitään ja löydetään asiakkaita. Satu-projektissa potilaalle (eli asiakkaalle) tarjotaan rinnalla kulkemista kaikissa arjen haasteissa. Kohtaaminen päivystyssairaalassa on vain ensitapaaminen. Usein tavoitteena on, että asiakassuhde jatkuisi potilaan kotiuduttua.

Sairaalan ja Satu-projektin välisen yhteistyön tarkoituksena on, että hoitojaksojen välille ei tulisi tyhjiötä. Tavoitteena on päihteidenkäytön haittojen vähentäminen ja elämänlaadun parantaminen, vaikka potilaan alkoholin- tai huumeidenkäyttö jatkuisikin. Satu-projekti pyrkiikin edistämään haittojen vähentämisen periaatetta ja haittoja vähentävän työn arvostusta aktiivisesti. Projektissa katsotaan, että päihdeongelmaan voi - ainakin lyhyellä aikavälillä - olla maltillisempia ja realistisempia tavoitteita kuin vain täysraittius.

Satu-projektin tavoitteena on myös edistää sairaalamaailmassa myönteistä asennetta ja kunnioitusta päihteitä käyttäviä kohtaan. Tarkoituksena on lisäksi, että sairaalahenkilökunta hyötyisi projektista ja kokisi yhteistyön kolmannen sektorin kanssa voimavarana omassa työssään.

Sairaala on ympäristönä poikkeuksellinen ensitapaamiseen ja siellä palveluohjausta tehtäessä on syytä muistaa, että asiakkaalla on somaattinen sairaanhoito kesken. Joskus potilas on niin väsynyt tai sairas, että ei kannata käydä pitkää keskustelua. Silloin esittäytyminen ja muutaman minuutin kohtaaminen voi riittää. Näin on toki myös silloin, kun hän ei yksinkertaisesti ole juttutuulella tai ei halua ottaa tukea vastaan. Asiakkaan päätöstä tuleekin aina kunnioittaa.

Haartmanin sairaala, arkiaamu. Suuntaan suoraan päivystykseen. Tutut hoitajat tervehtivät ja pahoittelevat, ettei nyt ”ole tarjolla mitään”. Tällä he tarkoittavat, ettei yksikään potilaista ole vielä keskustelukunnossa, sillä harvassa ovat ne aamut, jolloin päivystyksen puolella ei olisi yhtään päihteitä käyttävää potilasta. Varmistan vielä, että hoitajat tietävät, missä projektin käyntikortteja säilytetään. Kortin voi antaa potilaalle mukaan hänen poistuessaan, jos Satun työntekijä ei ole paikalla. Toivotan hyvät työpäivän jatkot ja jatkan osastoille.

Ensimmäisellä osastolla ei näy hoitohenkilökuntaa, aamuraportti on vielä menossa. Päiväsalin puolella istuu sattumalta sairaalavaatteissa lehteä lukemassa vanha tuttu asiakas. Istun tervehtimään ja hän kertoo kuulumisiaan. Tupakat ovat loppu, tässä asiassa en valitettavasti voi auttaa. Jätän kuitenkin kortin ja kehotan soittelemaan, jos sairaalahoidon aikana ilmenee muita tuen tarpeita. Asiakas kiittää ja koskettaa käsivartta: oli mukavaa, kun pysähdyit juttelemaan.

Seuraavalla osastolla tapaan miespotilaan, jolle juomisputki on aiheuttanut yleistilan romahtamisen. Tämä on yleistä sairaalassa kohtaamillamme ihmisillä. Muita sairaalahoitoon johtaneita syitä ovat esimerkiksi sekavuus, kouristukset, ruusu ja muut infektiot sekä intoksikaatiot eli yliannostukset. Mies on tehnyt hyvän suunnitelman päihdesairaanhoitajan kanssa päihdehoitoon hakeutumisesta, eikä varsinaista palveluohjauksen tarvetta nouse esiin. Punnitsemme keskustelussa kuitenkin alkoholin käytön jatkamisen ja toisaalta täysraittiuden hyviä ja huonoja puolia. Tällaiset motivoivat tukikeskustelut ovat Satu-projektille päivittäisiä tehtäviä.

Lähtiessäni huoneesta hoitaja tulee ihmettelemään, miten avoimesti hän kuuli miehen puhuvan minulle huoneessa käydessään. Toteamme yhdessä tämän olevan yleistä: projektin työntekijät eivät ole sairaalan henkilökuntaa, joten potilaat voivat kokea meille puhumisen ja avun pyytämisen helpommaksi. Projektin työntekijöillä on myös aikaa sellaiseen kiireettömään kohtaamiseen, joka ei ole sairaalan hoitohenkilökunnalle yleensä hoitotyön ohella mahdollista.

Kierrettyäni osastot Haartmanin sairaalassa jatkan matkaa kohti Malmin sairaalaa. Ajan kaupunkipyörällä Pasilaan ja siitä junalle. Päivän aikana paukkuvat askelmittarin lukemat - tässä työssä eivät toimistotyöntekijän jumit juuri vaivaa! Kävellessäni asemalta sairaalalle soitan asiakkaalle, josta en ole hetkeen kuullut mitään. Asiakas vastaa ja kertoo hyviä uutisia: hän on saanut vihdoin asunnon eräästä asumisyksiköstä! Sovimme, että tulen loppuviikosta tapaamaan häntä. Hän lupaa keittää kahvit uudessa asunnossaan.

Sairaalakäyntien lisäksi projektin työparin päivä koostuu asiakastyöstä sairaalan ulkopuolella, verkostotyöstä ja muista työtehtävistä oman työtiimin sisällä sekä projektin hallinnollisista töistä ja hoitohenkilökunnan info- ja koulutustilaisuuksista.

Malmin sairaalan aulassa tulee vastaan sairaalan päihdesairaanhoitaja takin liepeet hulmuten. Hän tervehtii ja kyselee pikaiset kuulumiset ja kertoo antaneensa päivystyksen potilaalle aamulla Satu-projektin kortin. Toivotaan, että hän ottaisi yhteyttä!

Satu-projekti voi parhaimmillaan tarjota jatkumoa sairaalan päihdesairaanhoitajan kanssa suunniteltuun päihdehoitoon. Esimerkiksi somaattisen hoitojakson ja sitä seuraavan päihdekuntoutuksen välivaiheessa asiakas saa palveluohjaajasta eräänlaisen tukihenkilön, joka on joustavasti tavoitettavissa niin puhelimitse kuin kasvotustenkin.  Projekti voi siten toimia sairaalassa tehtävän päihdetyön tukena.

Ensimmäisellä osastolla ei näy tuttuja kasvoja, kesäsijaiset ovat aloittaneet. Kerron projektin toiminnasta tarkemmin kahdelle hoitajalle haittoja vähentävää näkökulmaa painottaen. He ovat kiinnostuneita työstämme ja toteavat sen olevan tärkeää. Huomaan myös, että osastolla on aloittanut sosiaalityöntekijän lomasijainen. Käyn koputtamassa toimiston oveen ja esittäydyn. Toimintamme onkin hänelle tuttua, mutta kerron tarkemmin jalkautuvan työn mahdollisuuksista tukea asiakkaita esim. virastoasioinnissa sairaalahoidon jälkeen. Jätän pienen nipun korttejamme ja esitteen, sosiaalityöntekijä lupaa soitella, jos tarvetta yhteistyöhön ilmenee.

Projektia on syytä markkinoida aktiivisesti osastoilla ja kaikissa muissakin työyhteyksissä. Henkilökuntaa on paljon ja työntekijät vaihtuvat, siksi on hyvä toistaa samojakin asioita tarvittaessa päivittäin. Näkyvyyden arvo on siinä, että työntekijöiden kasvot ja itse projekti tulevat tutuksi, ja siten jäisi mahdollisimman hyvin hoitajien mieleen. Siksi projektin työntekijät liikkuvatkin mielellään mahdollisuuksien mukaan työparina.

Seuraavalla osastolla tapaan huonokuntoisen miehen, jolla on ollut viime aikoina useampi yliannostus. Hän kertoo kaoottisesta elämäntilanteestaan, pitkäaikaisesta asunnottomuudestaan ja nuoresta asti jatkuneesta massiivisesta päihteidenkäytöstään. Mies puhuu pitkään ja vuolaasti. Koskahan viimeksi on jollakin ollut aikaa pysähtyä ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavana? Käymme pitkän keskustelun suonensisäisen käytön riskeistä ja hän punnitsee erilaisia vaihtoehtoisia käyttötapoja.

Kun olen jo ovella, hänen sanansa pysäyttävät: ”Kiitos, kun tulit juttelemaan. Jos olisi sairaalasta lähtiessä vielä tuntunut, ettei kukaan välitä, olisin varmaan vetänyt taas överit.” Saan hyvän muistutuksen kohtaamisen tärkeydestä.

Työmme onnistumista ei voi loppujen lopuksi mitata sillä, kuinka monta asiakasta saamme kiinnitettyä palvelujärjestelmään. Jokaiselle ihmiselle on tärkeää tulla kohdatuksi ja kuulluksi. Satu-projektin asiakaspalautteissa myös kertaluonteiset kohtaamiset sairaalassa on koettu merkityksellisiksi. Arvostavasta kohtaamisesta voi jäädä mieleen itämään siemen, joka kantaa hedelmää ehkä vasta vuosien päästä.

Henkilökunta vetäytyy raportille aamuvuoron vaihtuessa iltavuoroon. Projektin työntekijän on aika poistua takavasemmalle ja antaa hoitohenkilökunnalle työrauha.

Tasapainoilu ja diplomatia kuuluvat palveluohjaajan päivittäiseen työhön sairaalaympäristössä. Satu-projektin työntekijä on sairaalan käytävillä samaan aikaan työntekijä, yhteistyökumppani ja toisaalta ulkopuolinen. On muistettava, että sairaalassa vallitsee ennen kaikkea hoitonäkökulma, akuutti somaattinen sairaanhoito on siellä perustehtävä. Tähän ympäristöön Tukikohta ry on tuonut oman leimansa Satu-projektin kautta. Satu-projetki jatkaa omistautunutta työtänsä tarjotakseen niin potilaille kuin sairaalahenkilökunnallekin voimavaroja ja uusia näkökulmia päihdetyöhön.

teksti: palveluohjaaja Pauliina Rantala ja projektivastaava Miia Piho, Satu-projekti / Tukikohta ry

Tapaamispaikkojen ja keskustelujen yksityiskohtia on muutettu niin, ettei niistä voi päätellä ihmisten henkilöllisyyttä.