3. marraskuuta 2016

”Jos mä oisin vaarassa, ei mun kannata ambulanssia soittaa”

”Ei ne kuitenkaan tulis. Ehkä naapuri voisi soittaa. Silloin olis mahkut saada apu paikalle. Ei kato päihteiden käyttäjät, ei ne vaan oo mitään. Ei meillä oo väliä.” 
Kuuntelen erään hyvässä kunnossa olevan vertaisen juttelua. Kokemuksia ja näkemyksiä siitä, mitä on olla meidän yhteiskunnassa ihminen, jolla on leima. Leima papereissa, ja usein sitä kautta myös otsassa. Kaunis nainen, käy kerran viikossa hakemassa korvaushoitolääkkeensä klinikalta, hoitaa asiansa, auttaa muita eikä käytä oheisaineita. Hänellä on aiemmin, vuosia sitten, ollut huumeongelma. Ja hän on hoitanut sen niin hyvin kuin on taitanut. Asiat ovat nyt hyvin. On oma koti, ystävät, harrastukset. Fiksu ja älykäs ihminen. Hyvät vuorovaikutustaidot; hänen kanssaan on helppo keskustella. Kansalainen, jolla on menneisyys, kuten meillä kaikilla.
Niin hyvin kuin meillä onkin asiat, on meidän hieno ja sivistynyt länsimainen yhteiskuntamme äärimmäisen leimaava. Tuomitseva. Jopa päin sylkevä. Ihmisarvot voidaan unohtaa ja lyödä romukoppaan, kun puhe kääntyy huumeiden käyttäjiin. Tai vähintäänkin asenne on ylimielinen ja alentava. Aivan sama keitä nämä ihmiset ovat, mitä he toivovat elämältä, miten paljon he yrittävät, miltä heistä tuntuu ja ovatko he lopettaneetkin käyttöönsä. Huumeiden käyttäjä on aina huumeiden käyttäjä, kokonaisvaltaisesti. Ihminen unohtuu huume-sanan taakse. Myös työntekijät voivat saada leiman yrittäessään avata avointa keskustelua aiheesta.
Minä en tietääkseni ole huumeita käyttävien ihmisten päähäntaputtelija. Jos kaupungilla tulee häiritsevästi käyttäytyvä päihtynyt ihminen vastaan, paheksun pantomiimina, ja joskus pelkäänkin. Töissä ei tarvitse katsella, jos joku on liian sekaisin. Koen välillä jopa huonoa omatuntoa siitä, että tällä alalla olevalla pitäisi olla enemmän ymmärrystä. Ymmärrän kyllä riippuvuudesta yhtä sun toista. Mutta ymmärrän niitäkin, jotka eivät ymmärrä. En juurikaan koe omantunnon tuskia, jos joskus (harvoin) joudun käännyttämään ihmisen ovelta pois liian sekaisin olevana. ”Mene kotiin nukkumaan pääsi selväksi ja tervetuloa sitten uudelleen”. Meillä on täällä säännöt ja niitä noudatetaan.
Mutta on olemassa ”mutta”. Ja se mutta on ihmisarvo. Se saadaan syntymälahjana ja huumeiden käyttö ei sitä kumoa. Ihmisarvo on myös sillä sekaisin olevalla kadunmiehellä. Ja sillä, joka yrittää ja kaatuu rähmälleen ja taas kerran nousee ylös. Kaikki nyökyttelevät, selvähän se. Ihmisarvo kaikilla, totta kai. Vaan miten on käytännössä? Moniko edes tervehtii sitä naapuriaan, jolla ei elämässä ole kaikki kohdallaan?
Jaahas, kello onkin jo 16.30, pakkaan laukkuni, käyn ruokakaupassa ja menen kotiini ihmisarvoni kanssa kenenkään kyseenalaistamatta. Kuinkahan moni iltarukouksessaan muistaa olla kiitollinen siitä, ettei kukaan tänään kyseenalaistanut olemassaoloani, ettei kukaan tänään paheksunut olemustani kadulla? Ei varmaan monikaan, koska kysymys on niin itsestään selvästä asiasta. Kuitenkin kun näiden leiman saaneiden ihmisten kanssa viettää arkipäivänsä useiden vuosien ajan, näkee asioita ja kuulee kerta toisensa jälkeen mitä uskomattomampia tarinoita siitä kohtelusta, mitä he saavat eri palveluissa. Ei ole harvinaista, että tulee ahdistunut olo. Miltä se nimittäin itsestä tuntuisi, jos joutuisi elämään elämää siinä ajatuksessa, ettei kannata pyytää apua paikalle, jos apua tarvitsisi. ”Ei kukaan kuitenkaan auttaisi.”
Tässä vaiheessa pohdintaa lentää kysymys ilmoille, etteikö kaikkien pidä kantaa vastuuta omista valinnoistaan ja omista teoistaan. Kyllä pitää. Ehdottomasti. Kysymys ei ole siitä. Kysymys on nähdä mustavalkoisen ajattelutavan sijaan harmaan sävyjä. Niitä sävyjä, jotka kysyvät, milloin joku on jo kärsinyt rangaistuksensa, milloin syrjässä ollut ihminen toivotetaan tervetulleeksi takaisin yhteiskuntaamme ja missä määrin jokaisella pitäisi olla toinen mahdollisuus.
En usko, että kukaan niistä, kenet olen käännyttänyt ovelta, on kokenut tulleensa kohdelluksi huonosti. Rajaamista kun voi tehdä niin monella tavalla. Voi selittää asian toista kunnioittamalla ja siten, että toinen saa pitää kasvonsa. Ei näitä ihmisiä tarvitse painaa alaspäin. He tietävät kyllä. He tietävät oman syntilistansa. He tietävät, mitä he ovat muiden silmissä. He tietävät oman elämänsä ja historiansa. Ja valitettavan usein he eivät itse jaksa uskoa, että heillä on jotain, mitä kukaan ei ota pois. Ihmisarvo on aarre, suoranainen tukipilari, josta täytyy muistuttaa. Se on tukipilari, johon kuka tahansa on oikeutettu tarttumaan, pitämään siitä kiinni ja aloittamaan alusta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit julkaistaan. Tervetuloa keskustelemaan!