24. marraskuuta 2016

Ruohonjuurella - mitä on arki huumetyössä?

Uudet tuttavuudet kysyvät aina kiinnostuneena, mitä työtä minä teen. On vähän kysyjästä ja hetkestä kiinni, mitä hänelle vastaan. Joskus vastaan, että teen huumetyötä, joskus päihdetyötä ja joskus sosiaalityötä. Olenpa kuullut myös kollegasta, joka on vastannut olevansa lentoemäntä. Miksi huumetyötä tekevät joutuvat edes pohtimaan, mitä vastata, emmekö ole ylpeitä työstämme?!

Itse ainakin olen erittäin ylpeä työstäni ja pidän siitä kovasti. Syynä erilaisten vastauksien antamiseen ovat ihmisten asenteet ja ennakkoluulot. Aina en ole sillä tuulella, että jaksaisin kertoa enemmän työtäni, varsinkaan puolustaa oikeutta tehdä omaa työtäni.

Olen kuullut työni kyseenalaistamista, vähättelyä, asiakkaideni haukkumista ja monenlaista muutakin reaktiota. Joskus en jaksa sitä keskustelua. Onneksi olen saanut myös kasvaa ihmisenä omista ennakkoluuloista ihmisten asenteita kohtaan: kun olen ollut avoin, hetki ja juttukumppani ovat olleet oikeita, niin olen päässyt mielenkiintoisiin keskusteluihin, saanut loistavia yhteistyösuhteita ja jopa ystäviä.
Huumetyö sanana on vahva. Se herättää varmasti jokaisessa jonkin mielipiteen tai ajatuksen. Mitä se sitten oikeasti on? Ajattelin kertoa tässä blogikirjoituksessa, mitä minun työpäivääni kuuluu ja mitä huumetyö tarkoittaa minun työpäivissäni. Osis-hanke on haittoja vähentävää huumetyötä. Me työskentelemme siis ihmisten kanssa jotka elävät vielä päihdemaailmassa jollain tavalla. Ihmiset saattavat olla myös päihtyneitä ollessaan mukana toiminnassamme. Työni ja hankkeen tavoitteena on saada näitä ihmisiä toimimaan vertaisina toisilleen päihdemaailmassa, jakamaan tietoa ja ohjaamaan palveluihin.
Toiminnan tavoitteena on saada vertaisina toimivia ihmisiä voimaantumaan siitä, kun he voivat olla hyödyksi ja saavat päiviinsä merkityksellistä sisältöä: oikeaa tietoa ja apua, jota he vievät niiden päihteitä käyttävien ihmisten keskuuteen, jotka eivät syystä tai toisesta käytä palveluita. Paljon hoidamme myös omien vertaistemme asioita ja hankalia tilanteita. Tämä perustuu ajatukseen: jotta sinulla olisi antaa muille, sinun täytyy ensin saada itse. Saaminen voi olla kokemus kuulluksi ja kohdatuksi tulemisesta, apua hoitoon pääsyyn, asunnon hakemiseen tai mikä tarve ihmisellä sillä hetkellä nyt onkin. Tapaamme vertaisiamme Tsemppis-kahvilassamme tiistaisin ja ryhmissämme torstaisin. Lisäksi vietämme yhteisiä virkistyspäiviä, retkiä, leirejä ja käymme koulutuseminaareissa ja tutustumiskäynneillä.
Työskentelen tiiviisti työparini Katin kanssa. Vedämme yhdessä ryhmiä päihdemaailmassa eläville, kohtaamme näitä ihmisiä ja hoidamme heidän kanssaan asioita. Viikkoihimme ja päiviimme mahtuu kokemuksia laidasta laitaan. Yhtenä päivänä ryhmäämme tulee vertainen, jonka kengistä olivat kuluneet pohjat pois. Hän miettii kuumeisesti, mistä saisi itselleen uudet kengät. Niin inhottavat olivat nämä pohjattomat kengät, että lähteepä tämä ison miehen jalan omistava miesvertainen minun 37 koon pinkeissä crocseissani kotiin ryhmästä. Kerron tilanteesta illalla kotona miehelleni ja hän tarttuu heti asiaan. Seuraavana päivänä vien vertaisellemme kahdet hyvässä kunnossa olevat miesten lenkkarit. Antaja ja saaja ovat kummatkin onnellisia.
Eräänä päivän matkalla töihin törmään pitkästä aikaa erääseen keski-ikäiseen miesvertaiseemme. Yhteiskunnan silmissä hän on tatuoitu linnakundi ja entinen huumediileri. Niin sanottu menetetty tapaus. Kohdatessamme hän on tyytyväisenä menossa juhlimaan omia syntymäpäiviään uuden rouvansa kanssa. Raittiina, siistinä, hyvinvoivana.

Niin ne vaan mullekin Hede sanoi, että mä oon täysin toivoton tapaus. Sain porttikiellon kolmeen eri neulojen – ja ruiskujenvaihtopisteeseenkin, kun olin niin vaarallinen, en ollu tervetullu minnekään. Näkispä ne tyypit mut nytte. Tässä tää toivoton tapaus menee!” vinkkaa tämä vertainen hymyssä suin ja sitten he kiirehtivät tulevaan metroon. Tyylikäs pariskunta, ilman tatuointeja ei pystyisi päällepäin päättelemään historiasta mitään. Olin todella iloinen kohtaamisestamme, mutta en vain voinut vaientaa pientä surua sisälläni: Miltä tuntuu ponnistaa jaloilleen, jos on jo todettu toivottomaksi tapaukseksi? Kuka on määrittelemään kenen kohdalla on toivoa ja kenen ei? Ei kukaan. Olen työssäni saanut todistaa, että toivottomia tapauksia ei ole olemassakaan.
Päästyäni työpöytäni äärelle puhelimeni soi. Siellä on vertainen, jonka kanssa olen tehnyt pitkään töitä hänen hoitoon pääsynsä kanssa. Vieläkään hän ei ole saanut hoitopaikkaa. Tämä on nyt toinen kerta, kun lähete psykiatrian poliklinikalle on lähtenyt ja palannut saman tien. Lähete tulee joka kerta bumerangina takaisin, koska aikoinaan ollessaan hoidossa, hän oli paljastanut, että oli ottanut yliannostuksen päihteitä itsemurhatarkoituksessa, kun oli niin paha olla.

Psykiatrianen hoito ohjaa päihdeongelmasta kärsivät potilaat päihdehoitoon. Vertainen on käynyt päihdehoidon ja päihdeongelma saatiin aisoihin, vaikkakin sen hoitaminen on ollut aika haastavaa, sillä päihdeongelma on oireilua psyykkisistä ongelmista. Hänellä oli hyvin alkanut terapia käynnissä, kun tieto yliannostuksesta tuli. Nyt hän on tyhjän päällä.

Vertainen käy päihdepuolella edelleen kontrolleissa ja antamassa huumeseuloja, mutta ei saa sieltä apua syvimpään ongelmaansa. Hän tarvitsisi terapiaa, jotta voisi käsitellä menneisyyttään ja kokemuksiaan. Seuloilla hän pyrkii todistamaan motivaationsa ja sitoutumisensa päihteettömyyteen ja terapiaan. Puoli vuotta kerrallaan häntä on seurattu ja hoidettu päihdehoidossa, ja sieltä on hänen toiveestaan laitettu hoitojakson päätteeksi lähete psykiatriselle puolelle. Lähete kuitenkin palautui nyt jo toistamiseen bumerangina: ”potilaalla on päihdeongelma.”
Tämän kaltaiset tilanteet turhauttavat minua myös työntekijänä. Tiedän, että asiakas tarvitsisi psykiatrista apua, mutta ei saa sitä ennen kuin päihdeongelma on saatu täysin hoidettua. Valitettavan usein päihdeongelma on kuitenkin oire psyykkisistä ongelmista, monenlaisista traumoista ja kokemuksista, jotka ovat murskanneet jotain ihmisen sisällä. Päihde on ollut kenties ainoa apu ja keino lievittää tuskaa. Nyt ihminen tarvitsisi päihteen sijaan muunlaisia keinoja käsitellä tuskaansa, mutta niitä ei välttämättä ole tarjolla.
Päihde- ja mielenterveysongelmia olisi erittäin tärkeää hoitaa yhtenä kokonaisuutena, sillä on hyvin vaikea hoitaa toista ongelmaa ottamatta mitään kantaa toiseen. Onneksi on olemassa hoitopaikkoja, ammattilaisia ja menetelmiä, joissa tämä asia on ymmärretty. Eikä aina ole työntekijästä kiinni, ettei ihminen saa tarvitsemaansa apua, välillä järjestelmä ja byrokratia tekevät auttamisen mahdottomaksi.

Tiedostan myös, että massiivisiin psykiatrisiin toimenpiteisiin ja prosesseihin ei voida lähteä, jos asiakkaalla on akuutti päihdeongelma. Siitä on enemmän haittaa kun hyötyä. Silti uskallan olla sitä mieltä, että ei munaa ilman kanaa. Näiden ongelmien hoitaminen on tehtävä yhdessä. Onneksi suunta palveluissa onkin ollut yhdistää mielenterveys- ja päihdepalvelut. Vielä se ei näy ruohonjuuritasolla, vaan valitettavan usein asiakkaat kokevat, että he ovat aina väärässä paikassa ja väärän ongelman kanssa.
Pohtiessani, miten pitäisin vertaisen toivoa hoidon suhteen yllä ja miten lähtisimme asiaa viemään eteenpäin, toimistomme ovikello soi. Avaamme oven ja siellä on herttainen vanha rouva. Tunnistamme hänet erään edesmenneen vertaisemme äidiksi. Rouva tuo meille kortin, kakkua ja pullaa, kiitoksena siitä, että olimme niin tärkeä paikka hänen tyttärelleen. Kohtasimme edellisen kerran tyttären hautajaisissa. Kyyneleiltä ei voi välttyä, ele on todella mieltä lämmittävä. Halaamme ja toivotamme hyvää syksyn jatkoa ja voimia puolin ja toisin.
Tämän kohtaamisen jälkeen puhelimeni jälleen soi. Siellä soittaa eräs pitkäaikainen vertaisemme, nuori mies, joka on pääsemässä pois katkaisuhoidosta. Katkaisuhoitoon lähteminen on ollut hänelle kova paikka, pelkkä lähtö on ollut täynnä käytännön haasteita ja vaikeuksia. Nyt kahden viikon katkaisuhoito on ohi. Kuulen puheessa ensimmäistä kertaa hennon toivonkipinän: tästä voi tulla nyt jotain…

Loppupuhelussa hän kiittää minua ja Katia tuesta, jota olemme antaneet hänelle. Hän on vasta alussa uutta matkaansa, mutta ilman jonkun uskoa häneen, hän ei olisi itse uskonut voivansa lähteä muuttamaan elämäänsä. Tässä työssä me olemmekin aika usein sijaisusko ja -toivo. Kun et itse enää usko itseesi, maailmasi voi muuttua, kun joku usko sinuun.
Päiviimme mahtuu monenlaista kohtaamista ja tunnetilaa. Iloa, surua, pettymystä, kiitollisuutta, turhautumista ja vihastumistakin. Me työntekijät kuljemme vierellä, kuuntelemme, oikeana hetkenä tönäisemme johonkin suuntaan ja toisena hetkenä vain kannattelemme. Meidän asiakkaamme käyttävät laittomia päihteitä, mutta kaiken sen alla he ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Kun kysymme, mikä heille on vertaistoiminnassa tärkeintä (sillä siitä ei saa palkkaa), vastaus on poikkeuksetta ”auttaa muita tai olla hyödyksi muille”. Eli huumeiden käytöstään huolimatta näille ihmisille on tärkeää auttaa muita. Se jaksaa antaa minulle uskoa ja toivoa tähän työhön ja ihmisiin ylipäänsä. Minulle parasta työssäni on juurikin se, että koko ajan ja kaikessa, työmme on elämän makuista kaikkine kokemuksineen. Ja jokaisessa asiakaskohtaamisessamme meillä on aina jonkun elämä vastassa.

Yksityiskohtia on saatettu muuttaa, etteivät henkilöt olisi tunnistettavissa.

2 kommenttia:

  1. Hei!
    Kiitos tekstistäsi. Kyllä kuulosti tutulta tuo, ettei saa psykiatrista apua koska on huume riippuvainen. Itselläni opiaattien käyttö on nimenomaan seurausta mielenterveysongelmista, mutta minua ei oteta tosissaan koska minulla on riippuvuus.

    Olen nyt korvaushoitojonossa, se on nyt todennäköisesti parhain hoitokeino. Meidän kunnassa on sääntönä että jokaisen joka haluaa korvaushoitoon, pitää käydä kahden viikon katkolla. Jos on siellä vaikka 11 päivää ja lähtee, kuten minä lapsenhoito-ongelman vuoksi, pitää jonottaa uudestaan katkolle ja olla 14 päivää. Olen ihmetellyt mitä hyötyä pakkokatkosta on, koska katkon jälkeen täytyy käyttää opiaatteja että voidaan todeta opiaattiriippuvuus. Tämän jälkeen alkaa Korvaushoidon arviointi joka kestää pari kuukautta tai puoli vuotta. Sen jälkeen pääsee lääkärille joka päättää otetaanko asiakas Korvaushoidon jonoon joka on enintään puoli vuotta.

    Itse olen nyt siis onnellisesti jonossa. Jonot ja prosessit ovat liian pitkiä. Monet, minäkin, ovat jonotusaikana mielettömän lujilla, ahdistuneita. Moni kuolee oman käden kautta odotusaikana.

    Ei tuo paasaukseni kyllä liittynyt tähän.. mutta joo, tuli tunne että olisitpa minun hoitajani. Minulla oli eilen itsemurhayritys, olin sairaalassa, olisin halunnut psykiatriselle osastolle kun pelottaa yksin kotona ahdistuksen kanssa. Mutta ei otettu, kaikki johtuu riippuvuudesta. Se johtuu siitä että olen äärettömän väsynyt hankkimaan rahaa, hankkimaan subutexia, olemaan syömättä, olemaan kaikkien vihaama, tekemään riippuvuuden edessä vaikka mitä että saan ne vedot. Hoitoon pääsy on pelastus.

    Ehkä siksi kirjoitin tämän, koska monet kritisoivat korvaushoitoa. Mutta on myös meitä, joita se auttaa palaamaan takaisin töihin, saamaan lapsen jälleen luokseen, saamaan elämän takaisin.

    Kaikkea hyvää sinulle!
    T. Nainen pohjoisesta

    VastaaPoista
  2. Hei,
    Kiitos kun jaoit tarinaasi. IKävä kuulla, että hoitopolku on noin hankala kotikunnassasi. Kuulostaa kyllä kovin nurinkuriselta nuo vaatimukset. Ja surullista kuulla, miten tämä kaikki vaikuttaa elämääsi. Toivon todella, että saat itsellesi apua ja elämästä jälleen kiinni. Voimia jaksaa eteenpäin!

    Lämpimin ajatuksin,
    Hede

    VastaaPoista

Asialliset kommentit julkaistaan. Tervetuloa keskustelemaan!