15. elokuuta 2017

Uudestisyntynyt


Kirjoitan tähän tarinani selviämisestäni. Synnyin Helsingissä 80-luvun alussa nelihenkiseen perheeseen, josta isäni muutti pois minun ollessani yksivuotias. Lapsuuteni oli hyvä, mutta jostain syystä tunsin jo silloin selittämätöntä ahdistusta.

Murrosikäni oli vaikea, olin hankala ja kapinoin. Yläasteella olin “kovis” ja ihannoin siihen liittyvää elämää, mm. rikoksia ja päihteitä, ja kaveripiirini oli sen mukaista. Silloin poltin pilveä ensimmäiset kerrat. En pitänyt siitä, mutta jatkoin polttamista, koska kaverinikin polttivat. Tällöin kokeilin myös ekstaasia ja amfetamiinia ekat kerrat. Sitten löysin rakkaan harrastuksen, teatterin. Näyttelin intohimoisesti muutaman vuoden. Ajattelin jopa, että siitä tulee minulle ammatti, kunnes sain paniikkikohtauksen, joka muutti elämäni kulun.

Jälkikäteen uskon, että sairastuin paniikkihäiriöön ekstaasikokeiluiden jälkimaininkina: Se laukaisi paniikin, jonka seurauksena tunsin kuolevani tai tulevani hulluksi. En tiennyt, mitä se kaikki oireilu oli, tuohon aikaan paniikkihäiriöstä ei puhuttu.

Meillä oli tulossa ensi-ilta, ppäivällä kaupungilla ollessani minua alkoi yhtäkkiä huimata. Iltaa ja näytöstä kohti mennessä olo paheni ja illalla teatterilla tunsin jo kuolevani. Minulle soitettiin ambulanssi. Sairaalassa minusta ei kuitenkaan löytynyt mitään vikaa - se oli paniikkikohtaus. Mutta olin pilannut esityksen, häpesin SUUNNATTOMASTI. En palannut teatteriin enää, en kehdannut.

Siitä päivästä alkoi noin jokapäiväinen 24/7 paniikki ja masennus. En uskaltanut käydä ulkona, enkä nähdä ketään, olin vain kotona. En tiedä, mikä minua vaivasi. Luulin milloin, että huimaus johtuu aivokasvaimesta tai että olen sairastumassa skitsofreniaan - olo oli niin outo. Muutaman kerran hakeuduin osastohoitoon psykiatriselle osastolle, mutta koska lääkärit uskoivat, että masennukseni johtuu niistä muutamasta ekstaasikokeilusta, en tarvitsisi muuta hoitoa kuin masennuslääkityksen. Niinpä palasin kotiin entistä hämmentyneempänä.

Täytettyäni 18 vuotta opiskelin ja kärsin edelleen päivittäin samoista oireista. Aloin seurustella tuolloin pojan kanssa, joka paljastui heroiinin satunnaiskäyttäjäksi. Yhtenä iltana paniikin taas alettua, päätin kokeilla heroiinia. Se tuntui olevan vastaus kaikkeen! Olo parani heti ja masennus lähti. Se oli täydellinen lääke olooni!

Jonkun aikaa pystyimme molemmat käymään töissä ja opiskelemaan heroiinin käyttämisen ohella. Minä jopa tein lopputyön ja valmistuin koulusta, vaikka piikitin ruokatauoilla vessassa. Sitten kaikki kulissit kaatuivat kuin dominopalikat. Perheemme saivat tietää huumeiden käytöstämme, töistä tuli potkut ja asunnot lähtivät alta.

Mukaan tuli heroiinin lisäksi huumeista subutex, amfetamiini ja bentsot (rauhoittavat lääkkeet) - oikeastaan kaikki meni, mitä sai. Vuodet vierivät sumussa. Ravasin katkaisuhoidoissa usein, mutta ne kaikki keskeytyivät. Tunsin suunnatonta surua ja ikävää, kun ajattelinkin opiaateista luopumista. Perheelleni tämän vierestä seuraaminen oli helvettiä: pelko, että kuolisin tai loukkaantuisin, oli koko ajan läsnä.

2000- luvun alussa pääsin korvaushoitoon (subutex). Ensin se tuntui lottovoitolta ja ajattelin naiivisti että korvaushoito on avain pääsyyni takaisin normaaliin elämään ja “kunnon kansalaiseksi”. Näin olisi ehkä ollutkin, jos lääkehoidon lisäksi olisi saanut terapiaa ja tietoa ja neuvoja, mitä kaikkea pitää tehdä raittiuden eteen. Pleksilasin ja kaltereiden välistä ojennettu joka-aamuinen lääkeannokseni ei tätä ollut.

Ystäväpiirini pysyi samana, samoin arki. Korvaushoidossa tutustuin muihin samassa tilanteessa oleviin ja huumeidenkäyttö jatkui. Meni vuosia niin, että keikuin hoidon ja huumeidenkäyttömaailman välissä. Aamuisin hain lääkkeeni korvaushoitopolilta ja osallistuin mahdollisiin toimintoihin, mutta heti sen jälkeen kokoonnuimme muiden asiakkaiden kanssa läheiseen puistoon tai kadulle juomaan olutta ja käyttämään päihteitä. Korvaushoitoaikoina kärsin erityisesti siitä, että olin välillä vakavasti masentunut, mutta koska olin niin sanotusti hoidon piirissä, mikään muu taho esim. mielenterveyspalvelut eivät voineet tarjota apuaan.

Tiedän, että tästä samaisesta ongelmasta kärsivät lähes kaikki korvaushoidossa olevat. Hoito jää lääkkeen varaan ja arjenmuutos- ja hallintatekniikat kuin myös psyykkinen hoito jäävät ohueksi. Parhaiten olen saanut tukea hoitajilta, jotka ovat kohdanneet minut ihmisenä: tasavertaisena, kaikista ongelmistani huolimatta. Se on ollut suunnattoman tärkeää silloin, kun jopa tuntemattomat kadulla katsovat sinua alaspäin ja halveksuen.

Sitten koitti aika, jolloin aloin olla lopullisen kyllästynyt tähän elämään. Ajattelin että minua varten pitää olla muutakin kuin havahtua joka päivä sekaisesta asunnosta, kuolat rinnuksilla, puoliksi muistamattomana ja häpeissäni. Olin perheeni kanssa usein puhunut haaveesta päästä pitkään päihdehoitoon ja siellä saada intensiivistä terapiaa. Avopuolelta sen saaminen oli mahdotonta, koska kuuluin haittoja vähentävään korvaushoitoon.

Muutama vuosi sitten lopulta onnistuikin pääsemään edellä mainitun kaltaiseen päihdekuntoutukseen. Alussa maksusitoumuksen kanssa oltiin nihkeitä. Kaupungin mielestä hoito oli liian kallis, eikä mahdollisuuksiini raitistua oikein uskottu. Haettuamme maksusitoumusta turhaan kaupungilta kolmesti, lopulta perheeni joutui kuntoutuksen maksumieheksi.

Mutta se kannatti! Olin 2 ½ kuukautta hoidossa Vihdissä. Oheiskäyttöni loppui sinne, 
terapiaa ja luentoja oli useita tunteja joka päivä, opin tunnistamaan päihdeongelmaan liittyviä mekanismeja, opiskelin itseäni ja sain roppakaupalla työkaluja elämäni uudelleen rakentamista varten.

Kotiutuessa aloitin avohoidon, jossa kävin neljä kertaa viikossa ja jossa jatkoin elämäni muutosta. Hylkäsin kaiken vanhan: vanhat ihmissuhteet ja toimintamallit. Se oli todella vaikeaa, mutta välttämätöntä. Vihdoin 35-vuotiaana rakensin elämääni uudestaan, tutustuin itseeni ja arvoihini ja siihen, mikä minulle tärkeää. Vihdoin elin arvojeni mukaista elämää, se teki minut onnelliseksi!

Masennukseni ja paniikkikohtaukset ovat helpottaneet ja tähän vaikutti ennen kaikkea itselääkityksen lopettaminen. Se oli jatkuva noidan kehä. Kuntoutumiseni jatkuu tänäkin päivänä ja olen innoissani tulevasta! Saan auttaa muita vaikeassa tilanteessa olevia ja haluan opiskella siitä itselleni ammatin. Korvaushoidon merkitys on tänä päivänä minulle pieni. Olen laskemassa lääkeannosta, enkä koe enää tarvitsevani sitä pysyäkseni irti huumeista, pysyn pystyssä nyt omilla jaloillani. Tunnen olevani uudestisyntynyt!

Kirjoittaja on Osiksen vertainen, joka onnistunut jättämään taaksensa päihteiden täyteisen elämän ja päässyt eteenpäin toipumisen tiellä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit julkaistaan. Tervetuloa keskustelemaan!