7. syyskuuta 2017

Motivaatiota mä metsästän


Motivaatio tarkoittaa halua, joka aktivoi toimintaan. Se on syy, pohjavire ylipäänsä kaikessa, missä ihminen tekee tai toimii. Päihdehoidossa puhutaan paljon motivaatiosta raitistua, kuntoutua, hakeutua hoitoon tai elää raittiina. Se on hyvin olennainen asia, jos tavoitellaan pysyviä tuloksia. Jotta päihderiippuvuudesta kärsivä ihminen hakee itselleen apua, hänellä täytyy olla siihen halu tai syy, jokin asia, joka ajaa hänet tavoittelemaan niinkin vaikeaa asiaa kuin koko elämän muutos.

Kun ihminen on löytänyt itselleen motivaation muuttaa elämäänsä, siirtyy iso vastuu sen ylläpitämisessä päihdepalveluissa työskenteleville työntekijöille. Heidän työnsä ydin on napata kiinni tästä motivaatiosta ja kannatella ihmistä prosessissa niin pitkälle, että hän pystyy kannattelemaan itse itseään. Motivaatio voi välillä olla kateissa (ja onkin) ja sitten yhdessä sitä jälleen metsästetään. Sama tilanne on jokaisella, joka on ikinä laihduttanut tai lopettanut tupakanpolton. Välillä tulee seinä vastaan ja juuri silloin, kun on jo melkein luovuttamassa, on erityisen tärkeää, että joku pitää kiinni, kannattelee ja potkii eteenpäin. Ylläpitää motivaatiota.

Näin sen siis kuuluisi mennä ja näin se ihannetapauksissa meneekin. Valitettavasti viime aikoina olemme joutuneet päihteitä käyttävien asiakkaiden kanssa todistamaan muunlaisia tunnelmia.

Olipa kerran alle 25-vuotias mies, joka haki vakavaan huumeriippuvuuteensa hoitoa. Hän oli kokenut elämässään pohjan ja halusi saada apua. Hän lähti oman kotikuntansa A-klinikalle hakemaan apua. Tällöin elettiin joulukuuta. Asiakkaalle luvattiin mahdollisuus saada oma työntekijä A-klinikalta, joka arvioi hänen tilanteensa ja hoidontarpeensa yksilöllisesti. Aikaa kului, muutaman kerran asiakkaalle annettiin jo vastaanottoaika, jotka kuitenkin yllättäen tekstiviestitse peruttiin. Huhtikuussa asiakas viimein sai A-klinikalta oman työntekijän, jonka kanssa pääsi kolmen viikon välein keskustelemaan, kunnes juhannuksen jälkeen koitti kesätauko.

Elokuussa asiakkaan asia viimein pääsi klinikan työryhmän käsittelyyn. Hänelle ehdotettiin laitoshoitoa, koska hän on nuori ja hänelle pitkästä laitoshoidosta olisi varmasti hyvä apu raitistumisessa. Tässä kohtaa aikaa oli kulunut kahdeksan kuukautta. KAHDEKSAN KUUKAUTTA. 

Tämän kahdeksan kuukauden aikana hän ei tyytynyt odotusaikana passiivisesti kohtaloonsa, vaan oli aktiivisesti yhteydessä meihin Osiksen työntekijöihin, meidän avullamme potilasasiamieheen ja vanhempien kustantamana pystyi välillä käymään myös yksityisellä terapeutilla, joka maksoi 120e/kerta. Me olimme yhteydessä kunnan eri palveluntarjoajiin. Soittelimme viranomaispuheluita ympäri miehen kotikuntaa ja yritimme kysyä, mikä tässä nyt oikein maksaa! Ennen kuntoutus kesti kahdeksan kuukautta ja jonotusaika neljä viikkoa, nyt jonottaminen kestää kahdeksan kuukautta ja kuntoutus neljä viikkoa.

Puhuessani päihdepalveluiden työntekijöiden kanssa, toistui useita kertoja sama selitys tilanteeseen: ”henkilöstöresurssit”. A-klinikalla oli sairaslomatapauksia, irtisanoutumisia ja muita tilanteita, jonka vuoksi työntekijät työskentelivät täysin aliresurssoidulla miehityksellä. Kuulin hyvin paljon myös selityksiä siitä, että hoito on kallista; sitä ei tarjota, jollei olla täysin varmoja asiakkaan motivaatiosta.

Niin, tämä motivaatio. Koko prosessin aikana hämmentävintä, mitä päihdetyöntekijänä kuulin, oli useamman eri tahon sanat tälle nuorelle miehelle prosessin alkuvaiheessa: ”Sinun täytyy nyt näyttää motivaatiosi ja jättää päihteet, ja kun huumeseulat ovat puhtaat, alamme miettiä kuntoutusta.” Tämä on erittäin haastava asia varsinkin kannabiksen kohdalla, joka voi näkyä huumeseuloissa vielä usean kuukauden jälkeen. Ja lopulta huumeseulat olivat puhtaat, mutta silti odottelu jatkui.

Missä vaiheessa tämä kääntyi näin päin? Eikö kuntoutus ole sitä varten, että pystyy jättämään ne päihteet? Eikö motivaatioksi riitä, että hakee apua (ja tässä tapauksessa varsin sinnikkäästi)? Jos tilanteeseen olisi tartuttu ajoissa, olisiko tämä nuori ihminen kuntoutunut, siirtyä opiskelemaan ja työelämään, kerennyt elää vielä monta kymmentä vuotta normaalia elämää?

Valitettavasti sinnikkäinkin meistä lannistuu jossain vaiheessa. Kahdeksan kuukauden odottelun ja selvin päin kamppailun jälkeen nuori mies tipahti takaisin käyttämään huumeita. Suoraan sanottuna olen yllättynyt, että hän ponnisteli näinkin pitkään ilman toivoa kuntoutuspaikasta, keinoja elää päihteetöntä elämää ja ilman raittiita ystäviä. 

Työntekijänä olen ollut häneen yhteydessä ja yrittänyt motivoida häntä takaisin A-klinikalle. Vastaukseksi saan loputtoman lannistuneen ihmisen täysin epätoivoisen vastauksen, että hän ei aio enää ikinä palata takaisin siihen rumbaan. Kamalalta tuntuu sanoa, mutta en voi syyttää häntä siitä. Minulta työntekijänäkin tämän tapauksen selvittäminen ja hoitaminen vei paljon voimavaroja ja työaikaa. Ja lopputulos tuntuu siltä, kuin hiekka valuisi sormien välistä.

Mutta minä en aio antaa periksi.


Kertomuksen yksityiskohtia on muutettu, jotta ketään ei voi tunnistaa kirjoituksesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit julkaistaan. Tervetuloa keskustelemaan!