14. joulukuuta 2017

Kun laitos vaihtui avohoitoon

Syksyllä 1967 Suomessa käytiin vilkasta keskustelua yhteiskuntamme marginaalissa elävien ihmisten asemasta. Marraskuun 7. päivänä syntyi Marraskuun liike, joka halusi parantaa yhteiskunnan hoiva- ja kontrolli-instituutioiden piirissä olevien mielisairaalapotilaiden, vankien, koulukotinuorten ja alkoholistien asemaa. Keskeinen kohderyhmä oli asunnottomat alkoholistit, joita oli menehtynyt syksyn pakkasissa yhteensä 40.

Liike oli sysäys yksilöiden itsemääräämisoikeutta, oikeuksia ja asemaa korostavalle kehityskululle palvelujärjestelmässämme. Sen ansiosta moni asia on nyt paremmin kuin 50 vuotta sitten, kuten voi lukea liikkeen aktiivin, kansanedustajana ja kunnanvaltuutettunakin toimineen psykiatri ja sosiaalilääketieteen dosentti Ilkka Taipaleen tuoreesta teoksesta ”Mielisairaalassa. Lääkärin muistelmat” (Into-kustannus 2017).

Nykyhetken näkökulmasta pysäyttäviä kohtia kirjassa ovat muun muassa kuvaukset usean sadan hengen psykiatrisia sairaaloita asuttavista huonokuntoisista, mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä, joista osa osoittautui tarkemmissa tutkimuksissa kehitysvammaisiksi. Myös asunnottomien alkoholistien olot olivat kurjat ja irtolaislaki mahdollisti heihin kohdistuvat erilaiset pakkokeinot.

Vastaavanlaista kurjuutta ja pakkotoimia on vaikea kuvitella nyky-Suomeen. Sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädäntö korostaa muun muassa mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivien ihmisten tarpeiden ja toiveiden huomioimista palvelujen lähtökohtana osana muita erityisen tuen tarpeessa olevia asiakasryhmiä.  Asiakkaita ja potilaita varten ovat omat lait, joihin on kirjattu heidän oikeutensa ja asemansa palveluissa.

Tahdonvastaisia toimenpiteitä varten on laadittu tiukat ohjeistukset ja tällaisia toimenpiteitä on vältettävä viimeiseen asti.

Samalla yksilöiden oikeuksia ja vapauksia korostava ajattelutapa näyttää tuottaneen järjestelmäämme osin ristiriitaisia käytäntöjä.  Helsingin yliopiston tutkijatohtori Anna Alanko puhuu ”avohoidon mantrasta” tuoretta väitöskirjaansa koskevassa haastattelussa ja miettii, tavoittavatko nykyiset palvelut kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset.

Tutkijan havainnot saavat vahvistusta ainakin palvelujärjestelmän arjesta, missä avohoitoa tarjotaan yksilöille usein ilman vaihtoehtoja. Laitokseen ei onneksi enää jouduta, mutta sinne ei myöskään päästä, vaikka yksilö tätä toivoisikin. Alangon mukaan hoidon perusteluissa on siirrytty korostamaan yksilön auttamisen sijaan hoidon kustannuksia ja yksilöiden omaa vastuuta etsiä apua itselleen.

Toisaalta avohoidon korostuksesta huolimatta laitosmentaliteetistakaan ei ole päästy täysin eroon. Se tapahtuu nyt vain uudella tavalla osana avohoitoa.

Joidenkin avopalvelujen ja -klinikoiden säännöt saattavat olla useita sivuja pitkiä ja sisältää lukuisia erilaisia ehtoja ja rajauksia hoidon toteutumiselle. Välillä säännöt ja rajaukset eivät ole yksiselitteisiä, mikä tuo hoidon toteutukseen mielivaltaisuutta.

Eräs tapa käyttää valtaa nykyjärjestelmässä on niin sanottu sopimuksellisuus, missä potilaan hoito saatetaan lopettaa tai evätä hänen allekirjoittamiinsa ja hyväksymiinsä sääntöihin vedoten.  Aina ole kuitenkaan selvää, onko asiakas tai potilas ymmärtänyt, mihin hän on sitoutunut allekirjoittaessaan sopimuksen.

Erityisen vaikeaa palvelujärjestelmällemme tuntuu olevan edelleenkin auttaa ihmisiä, jotka eivät sovi ajatukseemme apua ja tukea tarvitsevasta ihmisestä.

Taipale kirjoittaa ongelmasta kirjansa luvussa ”Kolmen prosentin teoria”, jolla hän viittaa pieneen joukkoon lähinnä yksinäisiä ja köyhiä miehiä, jotka aiheuttavat järjestelmällämme monenlaista harmia ja kuolevat todennäköisesti ennen aikojaan tapon seurauksena.  Ennen tämä joukko oli erilaisten pakkokeinojen kohteena. Nyt järjestelmä päinvastoin työntää heitä ulos palveluista erilaisten rajausten ja porttikieltojen keinoin.

Työntekijöiden mielestä asiakkaat eivät pysty kiinnittymään palveluihin tai heidän motivaationsa ei ole kohdallaan. Asiakkaat taas kokevat, että palvelut eivät pysty vastaamaan heidän tarpeisiinsa vaan tarjolla on tuen sijaan kontrollia ja yksilöllisyyden sijasta ”karjamaista” kohtelua.

Toisiko 2020-luvun Marraskuun liike nämä ryhmät vihdoin lähemmäksi toisiaan? Minkälaisin avohoidon menetelmin se voisi olla mahdollista?


teksti: kehittämis- ja edunvalvontakoordinaattori Riikka Perälä, EHYT ry

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asialliset kommentit julkaistaan. Tervetuloa keskustelemaan!